Pär (Rolf Sohlman) ja Annika (Ann-Sofie Kylin) huomaavat toisensa puutarhassa, johon on kokoontunut kaksi sukua viettämään omia juhliaan. Vanhempien apatia, yhteiskuntaluokkien solmukohdat ja jengiriidat heittävät varjonsa toisiinsa tutustuviin nuoriin, jotka alkavat paeta omaan rauhaansa.
Ruotsalaisen Roy Anderssonin (s. 1943) ohjaajanura on rikkonut perinteistä kaavaa. Alku sujui normaalisti: hän opiskeli elokuvaa 1960-luvulla ja teki 1970-luvulla ensimmäiset pitkät elokuvansa. 1980-luvulla kiistelty ohjaaja kuitenkin siirtyi kokonaan lyhytelokuviin ja mainoksiin. Pitkään elokuvaan hän palasi vasta 2000-luvun kynnyksellä.
Moni Suomessa tuntee Anderssonin omalaatuisen ohjaustyylin ehkä tietämättään, sillä hän vastasi kuuluisista, pelkistetyn humoristisesti arkielämän latteuksia esittelevistä Arla-mainoksista 1990-luvulla.
Anderssonin ensimmäinen pitkä elokuva Eräs rakkaustarina on useiden mielestä yhä hänen paras saavutuksensa. Se onkin viehättävän ajaton ja yllättävän laajakehyksinen tarina teinirakkaudesta ja siitä, miten vanhempien ja aikuisten maailma paljastaa toisiaan ujosti lähestyville nuorille vaivihkaa todelliset kasvonsa.
Andersson kuvaa teinirakkautta hyvin virkistävästi, sekä melodramaattisia Romeo & Julia -kliseitä että ruotsalaisille luontaista avointa tykästymisvilleyttä vältellen. Vaikutteet pienimuotoisista ja -eleisistä tsekkoslovakialaisista uuden aallon elokuvista näkyvät. Niistä paljolti poiketen Andersson kuitenkin jättää nuorelle parille suuremman toiveen edetä mahdollista yhteistä tietään. Etualalla ovat Pärin ja Annikan aluksi varovaiset, kiertelevät ja kaartelevat, hitaasti päättäväisyyttään kasvattavat eleet, katseet ja kosketukset, joiden tähtäimessä on lähestyminen ja lopullisena määränpäänä läheisyys.
Koko elokuvan maailma on romantiikalle voitollinen, vaikka arkitodellisuus ja siihen kuuluva epävarmuus pettymyksineen eivät ihmissuhteista mihinkään katoa. Merkittävässä osassa on Jörgen Perssonin kuvaus, joka on saanut vaikutteita impressionistisesta maalaustaiteesta. Se ei näy vain lukuisissa metsä- ja maaseutukohtauksissa – heti alussa on selvää, miten esimerkiksi kaupunkivilske vaikuttaa selvästi suuren ihastuksen, miltei euforian, läpivalaisemalta. Jokainen ensirakkauden kokenuthan tietää millaisia kaiken mahdollistavia odotuksia latautuu pelkkään ympärillä pyörivään liikenteeseen, elämän sykkeeseen.
Vanhemmat ja aikuiset kuitenkin hallitsevat koko ajan tilannetta kuin ravut periruotsalaista kesäillanviettoa, kasvattaen merkitystään elokuvan loppua kohden. Annikan vanhemmat purkavat elämänpettymystään suorin sanoin tyttärelleen. Äiti kertoo olevansa masentunut, mutta lohduttaa itseäänkin: ”Kaikki varmasti muuttuu, kun pääsemme uuteen asuntoon”. Lause on kuvaava 1960-luvun hyvinvointivaltioiden kulutususkolle. Kun loppumattomat tavarat – upouusi jääkaappi, arpajaisista voitettu hedelmäkori, olohuoneen ja keittiön väliset ritiläovet, rapukestien hupihatut – eivät tuokaan todellista onnea ja merkitystä elämään, paluuta menneeseen kansankotiin ei enää ole. Aikuisten toivo rakentuu sille, että asiat muuttuisivat vaihtamalla vaikkapa entistä parempiin asuinolosuhteisiin.
Anderssonin elokuvan vanhentumattomuus perustuu paljolti siihen, että suureen merkitykseen nousevista yhteiskunnallisten asemien eroista huolimatta sekä Pärin että Annikan vanhempien elämä on pitkälti samanlaista pikkuporvarillista turhautumista, suhtautuminen sen lopputulokseen vain hiukan vaihtelee.
Eräs rakkaustarina herättääkin pohdintaa elokuvailmaisun erilaisista tyylilajeista ja niiden yhteensovitettavuudesta. Andersson todistaa, että herkkä romantiikka ja elämän ironia eivät poissulje toisiaan. Itse asiassa Annikan ja Pärin viaton kemia sykähdyttää sitä suuremmin, mitä älyvapaampi on todellisuus heidän ympärillään. Ohjaaja ei kuitenkaan pilkkaa myöskään aikuisia; he tekevät suurta pilaa yhtenäiskulttuuriin sidotusta elämästään aivan itse.
Jukka Kangasjärvi
Vähän ”lällyhkö” elokuva. Muutamia ihan mukavia kohtauksia, mutta elokuva tuntui noudattavan perinteistä teinirakkauselokuvan kaavaa; monen asian pystyi päättelemään jo ennalta. Ennakkoluuloja (positiivisia ja negatiivisia) elokuvaan oli roppakaupalla, mutta hyvä että kävin katsomassa, vaikka vähän vaisu maku jäikin.
Elokuva ei ollut kovin nopeatempoinen, mutta se oli omalla tavallaan suloinen. Vaikka elokuva selvästi onkin rakkaustarina, se kertoo myös lasten vanhemmista ja kuinka lapset eivät aina tahdo samoja asioita kuin heidän vanhempansa haluavat. Tässä elokuvassa näkyy myös hyvin kuinka ilman sanoja voidaan katsojalle viestittää tunteista erittäin hyvin (kohtaukset joissa Pär ja Annika vilkuilivat toisiansa).
Mielestäni elokuva oli kaunis ja tosi hyvin kuvattu. Puhuttiin tosiaan tosi vähän, mutta näyttelijöiden väliset katseet kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa. Elokuvan loppu oli minusta tosi outo, jäi vaivamaan, mitä tapahtui nuorten suhteelle, hyväksyivätkö Annikan vanhemmat Pärin…
Pidin elokuvasta ja voisin ehkä jopa katsoa sitä uudestaan joskus.
joo ihan ok. En tykännyt erityisemmin lopusta se oli vähä tylsä !
Elokuva oli mielestäni ihan kelvollinen. Eniten häiritsi se, ettei elokuvasta löytynyt mitään toimintaa tai jännitystä, ja se eteni muutenkin hitaasti. Loppupuolella alkoi todella tylsistyttämään. Myös loppuratkaisu jäi ehkä hieman epäselväksi. Rolf Sohlman ja Ann-Sofie Kylin selviytyivät kuitenkin hienosti Pärin ja Annikan rooleista. Elokuvassa oli kuvattu nuoria mielestäni melko hyvin.
Lisään vielä, että olen samaa mieltä nimimerkkien Anita K ja Mervi T. kanssa siitä, näyttelijöiden väliset katseet kertoivat todella paljon, ja sen ansiosta elokuvassa oli jotakin kaunista.
Tykkäsin elokuvasta, oli paras tähän menneessä ainakin mielestäni. Sitä jaksoi katssoa
Alun rakastuminen nuorten välillä oli mielestäni kuvattu hyvin, kuvat ja musiikki kuvasivat hyvin rakastumisen ensihuumaa. Alkoi kuitenkin tuntua hieman likaiselle, kun katselin kahden 14 vuotiaan riisuvan toisiaan, enkä tiennyt minne pääni olisin kääntänyt. Lisäksi elokuvaa oli ruotsalaiseen tyyliin pitkitetty aivan tarpeettomasti. Esimerkkinä toimii se, että oviparin asentamisen kuvaamiseen käytettiin varmaan kymmenen minuuttia ilman, että se johti yhtään mihinkään.
Elokuvan päähenkilöt näyttivät paljon nuoremmilta kuin heidän sanottiin olevan. Mielestäni elokuva loppui oudosti ja jäi vähän kesken. Elokuvan alussa keskityttiin nuoriin, mutta lopussa keskityttiin heidän vanhempiinsa ja nuoret jäivät vähän taka-alalle. Ihan hyvä rakkaustarina.
Elokuva oli ihan OK. Jonkinlainen juoni tässä oli, mutta loppu oli omituinen. Minua vähän häiritsi se, että melkein kaikki poltti tupakkaa.
Elokuva oli jotain niin kaunista!
Elokuva oli ihmefilmi elokuvista keskiverto mutta se loppui ihmeellisesti
”Kaksi nuorta tapaa ja rakastuu toisiinsa” Kuinka yleinen, ja aina ajankohtainen aihe tuo onkaan. Sen voi myös tuoda esille hyvin monella eri tavalla. Mielestäni tässä elokuvassa se onnistuttiin tuomaan esille hyvin omaperäisellä tavalla. Elokuva oli paikoin hieman ”jäykkä” ja joissain kohdissa elokuvan huumori vaikutti enemmän ärsyttävältä kuin hauskalta. Kokonaisuutena elokuvaa oli kuitenkin mukavaa katsella.
Mielestäni elokuva oli aika sekava. Tai siis no juoni oli yksinkertainen ja todella yleinen, mutta en esim. tajunnut sitä loppua kun se isä vain harhaili siellä metsässä. Elokuva oli mielestäni kuitenkin parhaita tähän mennessä.
Joskus vähän tylsä ja huumori ei oikein iskenyt minuun. Juoni oli kuitenkin selkeä ja elokuvaan oli helppo samaistua : DDD
elokuva oli ihan jees. Juonikin löytyi mutta oli hivenen tylsähtävä. Huumoria oli vähän. Tupakan mainostusta ihan hullusti.
Ihan hyvä leffa. Huumoriakin oli. Juoni oli huono.
Elokuva oli ensimmäiset 3/4 täysin mitäänsanomaton. Lopussa pari hauskaa juttua jotka ihan naurattivat.
Elokuvan alku oli mielestäni kuvattu onnistuneesti ja rakkauden huuma välittyi yleisölle. Mieleeni juolahti jossain vaiheessa elokuvaa, minkä ikäisiä nuoret ovat? Mielestäni oli häiritsevää nähdä ~13-vuotiaiden riisuvan toisiaan ja polttavan tupakkaa. Maassa maan tavalla?
Luulin aluksi, että Pär ja Annika kasvaisivat elokuvan aikana, mutta eivätpä kasvaneetkaan. Tupakka ja alkoholi ei tuntunu yhtääv viisaalta, kun kyseessä oli ihan lapset. Juoni jumitti paikallaan ja monia kohtauksia olis voinu jättää pois koska ne ei vaikuttanu välttämättömiltä.
Elokuva oli mukavaa vaihtelua kurssin muihiin leffoihin. Se oli raikas ja rento katsella läpi, vaikkakin juoni oli olematon. Kaksi nuorta rakastuu, sitten hieman säädetään ja sitten säädetään vähän lisää, ylä- ja alamäkiä riitti aivan kuin oikeassakin elämässä. Lopussa juoni jäi auki, mitä oikeastaan tapahtui päähenkilöiden suhteelle? Tarina ei siis oikeastaan johtanut mihinkään.
Elokuva oli mielestäni yksi ihmefilmin parhaimmista. Alku oli erittäin hyvä, mutta loppua kohti mentäessä elokuva muuttui hieman tylsäksi. Lopussa juoni jäi auki ja tuntui, että päähenkilöt jotenkin unohdettiin. Itse pidin 14 vuotiaiden lasten riisumista elokuvassa jotenkin vääränä ja sitä olisi voinut jotenkin sensuroida.