Federico Fellinin (1920–1993) vimmainen Amarcord kuvaa muistojen kultaamaa, värikylläistä elämää vuoden ajan Riminin rantakaupungissa 1930-luvulla, jolloin katolinen kirkko hallitsee mieliä ja fasismi nousee.
Vain harvoin elokuvaohjaaja nousee käsitteeksi elokuvakulttuuristen piirien ulkopuolella, toisin sanoen yleiskielessä. Muutaman ohjaajan nimi kuitenkin tunnetaan kaikkialla. Eurooppalaisista niin sanotuista taide-elokuvan ohjaajista kaikkein kuuluisin on italialainen Federico Fellini. Hänet mainitaan usein yhteyksissä, joissa elokuvasta ei sinänsä edes puhuta. Hyvin monesti ”felliniläisyyttä” on käytetty vertauskohtana niinkin suurelle asialle kuin koko elämälle.
Fellinin elokuvien tunnusmerkkejä ovat karnevalismi, hurmos, terveyden ja hulluuden välinen ohut viiva, mutta myös tämän kaiken takana piilevä melankolia. Hänen valtavan luomisvimmaisen jälkituotantonsa rakastetuin ja katsojaystävällisin elokuva on Amarcord. Moni pitää sitä myös hänen viimeisenä mestariteoksenaan.
Amarcord on Fellinin henkilökohtaisin elokuva hänen omaa luomiskriisiään kuvanneen 8½:n (1963) ohella. Amarcordissa on kyse nostalgisin silmin nähdystä menneisyydestä, ikään kuin paluusta lapsen näennäisesti turvattuun kokemukseen aikuisten hallitsemassa maailmassa.
Amarcordin ”helposti omaksuttavuus” kätkeekin taakseen melko karmean todellisuuden, fasismin kasvualustan. Amarcord tarkoittaa suomeksi ”minä muistan”. Se on yksi monista aikakautensa elokuvista, joissa tutkaillaan eurooppalaista lähihistoriaa. Tavallaan se vertautuu Edgar Reitzin Heimatiin (1984), jossa niin ikään ei kuvattu suoraan natsismia, vaan sitä tiedostamattomien syrjäkyläläisten elämää.
Amarcordissa Fellini on kiinnostunut siitä, mitä nostalgia on ja miten se tunnetilana muokkaa menneisyyttä. Kyse on elokuvallisesta varieteenäytöksestä, jossa karvain todellisuus jää varjoihin. Ikään kuin kyse olisi siitä normaalista välivaiheesta, jossa nuori ihminen on rakentanut kokemustaan omista lähtökohdistaan, mutta ei ole vielä täysin kypsynyt siihen, että kaikki valmiiksi koettu onkin särkyvää ja kyseenalaistettavaa.
Tavallaan elokuva jakautuu kolmeen osioon, joista ensimmäisessä esitellään henkilöt ja luodaan tunnelma. Tässä suurta roolia näyttelee Nino Rotan musiikki, josta on tullut jonkinlainen nostalgian yleinen tunnussävel. Toisessa osassa kuvataan fasististen toimien todellisuutta ja Mussolinin läsnäoloa, mutta koko ajan kuin koomisten silmälasien läpi. Lopputunnilla taas seuraa useiden ikimuistoisten kohtausten muistivirta. Mainittakoon vain Teo-sedän hakeminen mielisairaalasta päiväksi pois, valtamerilaivan saapuminen rannikolle, nuorukaisen eroottinen elämys uhkean tupakkakauppiaan puodissa, hänen äitinsä kuolema.
Amarcordissa Fellini tavallaan tyhjentää koko muistipankkinsa. Lopussa kaikki jää avoimeksi. Kyläyhteisö ja perhe ovat hajoamassa, yleiset arvot muuttumassa kysymysmerkeiksi ja Fellinin alter ego kasvamassa itsenäiseksi aikuiseksi. Lumon on aika haihtua.
Fellini oli siitä erikoinen moderni ohjaaja, että hän uskoi suuriin yhteisiin kokemuksiin, elämyksiin ja niiden pysyvyyteen. Postmodernin elokuvan kasvatit ovatkin vieraantuneet Fellinistä tehokkaammin kuin monista muista takavuosien sivistyneistöä puhutelleista ohjaajista.
Tämä asettaa erityisesti Amarcordin kiehtovaan valoon. Kun elokuva kuvaa fasismin kasvualustaa nostalgian kautta, se luottaa myös siihen, että yhteinen ja yksityinen kokemus elävät aina sujuvasti rinnakkain. Sama pätee perifelliniläiseen käsitykseen elokuvan yleisöstä: Amarcord on ennen muuta elokuva perheille, suvuille, asuinyhteisöille. Siksipä Amarcord on jo elokuvanakin nostalginen, sillä tämäntyylistä elokuvakulttuuria ei enää käytännössä löydy Euroopasta.
Amarcordin suurin kysymys on siinä, voiko elokuva kuvata kaikkein raadollisimmankin historian taustoja lämpiminä muistoina, joilla on pikemminkin tunne- kuin totuusarvoa. Amarcord onkin ikään kuin inhimillinen peili niistä ajan myötä muuntuvista tavoista ja tottumuksista, joihin ihmiset kätkevät perimmäistä pelkoaan siitä, että asiat ovat ehkä muuttumassa huonompaan suuntaan.
Jukka Kangasjärvi
Mielisairas setä istuu puussa. Erittäin hauska kohtaus, mutta mitään muuta järkevää ei elokuvaata löytynyt.
Huh huh… olipa tämäkin. Tarina (jos sitä nyt olikaan) poukkoili sinne tänne ja yhä älyttömimmät kohtaukset seurasivat toisiaan. Suu auki sai katsella koko ajan. Sinänsä kyllä erittäin viihdyttävä elokuva – nauraa sai. Elokuvassa mieleenpainuvaa olivat myös lyhyesti ruudussa käväisevät ns. yhden repliikin henkilöt.
Se oli aika erillaine mitä yleensä katon.Ihan ok
paras niistä mitä on ollu tähän menneessä.
iha hyvä, en yleensä katso tollasia, mutta tämä oli ihan ok
Paras tähän mennes, mut ei mikää maailman paras…
Tässä näkyi selvä pikku kaupunkilais elämästä. Elokuvassa oli omituisia ajatusmaailmoja, joita en tajunnut yhtään mitään.
En pitänyt elokuvasta, koska juoni oli vähän turhan omituinen. Vai oliko sitä ollenkaan? Filmi oli täynnä sekopäisiä kohtauksia puussa istuvasta, huutavasta miehestä pojan kummalliseen tupakanhakureissuun…monia käänteitä en tajunnut ollenkaan. Näyttelijät osasivat kyllä eläytyä rooliinsa ja lavastuskin oli ihan hieno, mutta juonesta olisi pitänyt saada jotakin selkoa, jotta elokuvaan olisi jaksanut keskittyä kunnolla. Itse ainakin meinasin nukahtaa. Ovatko italialaiset oikeasti noin omituisia?
Amarcord on erikoinen elokuva, jonkalaisia ei elokuvahistoriassa ole paljon nähty. Aihe on kuitenkin vieläkin ajankohtainen, nimittäin pojan kasvaminen nuoreksi mieheksi maailman historian suurien tapahtumien keskellä. Minuun teki elokuvassa eniten vaikutuksen tuo Nino Rota:n säveltämä musiikki ja Fellinin ainutlaatuinen huumori.
Erittäin hauska ja hyvä pätkä oli. Ehdottomasti suosikein tähän mennessä.
ihan ok
elokuva oli aivan kamala (=
elokuva oli ihan ok. Parempi kuin edelliset.
elokuva oli hieman outo mutta ei se niin huono ollut että sen pystyi katsoa
Leffa oli hyvin mielenkiintoinen ja hyvä. Paras katsotuista.
Ihan jees tähän asti paras. Tylsä.
Oli ihan hyvä. Toisiks paras
Elokuva oli hyvä.
Hyvä leffa vähän tylsä.
Ihan ok leffa.
iha huono, huonoimpii leffoi mitä oon koskaa nähny. ei nois oo mitää järkee xd
leffa oli mielestäni ihan ok . Tykkäsin ekasta kohtauksesta erityisesti.
Elokuva oli aika pitkäveteinen ja sekava. Juonessa ei ollut päätä eikä häntää, eikä tapahtumat muutenkaan oikein kytkeytynyt toisiinsa. Elokuva oli melko pitkä, mutta onneksi tätä kahtatuntista oltiin höystetty muutamalla huvittavan hauskalla kohdalla, joissa sai vähän nauraakin. Toisaalta oli elokuvassa jotain mielenkiintoistakin, kuten erikoinen perhe jossa isä rääkyy jatkuvasti pojilleen, ja pojat taas härnäsivät tahallaan isäänsä, sekopää-sedän toilailut jne.. Ei olisi tullut kotona katsottua.
Tämä oli varsin hämmentävä elokuva. Olihan siinä kaikenlaista tungettu samaan sotkuun. Juoni oli jotenkin erikoinen, kuvattiin vaan yhden kylän/kaupungin vuosi. Hämärää. Olihan siinä hauskaa kun oli se Lallo niminen niin se oli melkein Lalli. Pierupissakakka huumori nähtävästi puree italialaiseen ohjaajaan? Siis kyllä sille nauraa mutta kysymys on siinä meneekö se taideelokuvassa maton alle vai nouseeko se korkeammalle kuin Baabelin torni. Olisi siihen vaadittu jotain lisää, ehkä pari räjähdystä tai kunnon takaa-ajo kohtaus Arnold Schwarzeneggeristä puhumattakaan!
Tämä elokuva aihetti hieman hämmennystä kaikkine outoine hahmoineen kuten koulun opettajat sekä harmonikkaa soittava ilmeisesti sokea hihhuli. Tähän elokuvaan olisi voinut kehittää kunnon juonen eikä vain kuvata kaikkea mahdollista.
Elokuva oli sekava. Siinä ei ollut selkeä juonta eikä muutamaa tiettyä päähenkilöä, josta elokuva olisi kertonut. Elokuvassa oli vaan yksi perhe, jonka elämää seurattiin hieman tarkemmin sekä monia monia muita henkilöitä. Kohtauksessa jossa näytetään pätkiä koulunoppitunneilta ja opettajista odotin että niillä olisi ollut joku merkityskin juonen kannalta, mutta erehdyin. Positiivista elokuvassa oli että hauskojakin kohtauksia löytyi, kuten poikien kepposet koulussa.
Jos kyseinen elokuva tulisi vaapaa-ajalla telkusta niin en kyllä käyttäisi aikaa sen katsomiseen. Juonta en edes keksinyt ja muutenkin koko pätkä oli sekavaa sähläämistä. Tietysti plussaa joistakin huumorikohtauksista. Mainittakoon nyt esimerkiksi puussa olevan sällin huutaminen.
Elokuvassa ei ollut selkeää juonta, välillä kerrottiin siitä perheestä ja välillä muista kaupunkilaisista, siksi en pitänyt tästä elokuvasta. Eikä elokuvassa tapahtunutkaan mitään järkevää, siksi se ei ollut mielenkiintoinen. Plussaa elokuva saa muutamista hauskoista kohtauksista.
Elokuva oli mielestäni sekava ja pitkäveteinen. Siinä ei tapahtunut mitään mielenkiintoista ja se olisi kaivannut kunnon juonen. Elokuvan lopetus kesti turhan pitkään ja kelloa tuli katsottua usein sekä ajateltua milloin elokuva oikein loppuu. En katsoisi elokuvaa uudestaan.
Noh, kuten opettaja sanoi on eurooppalainen elokuva enemmän henkilöpainotteista toisin kuin amerikkalainen tarinapainotteinen elokuva. Itse voin hyvällä omalla tunnolla sanoa, että elokuva oli kurja. Päähenkilöä ja juonta ei ollut nimeksikään ja henkilöiden kuvauskin jäi pinnalliseksi. Erinnäisistä huumorikohtauksista plussaa ja niiden takia tämän parituntisen jotenkin kesti.
Elokuva oli kieltämättä hiukan juoneton. Tarkoituksena oli ilmeisesti kuvata kylän tapahtumia vuoden ajalta. Päähenkilöitä elokuvassa ei juurikaan ollut. Juuri kun hahmosta oli kerrottu jotain mielenkiintoista niin siirryttii seuraavaan tapahtumaan. Lisäksi elokuvassa ihmetytti se kuinka hyvin italialaiset ovat pystyneet käsittelemään fasismia, verrattuna esimerkiksi Saksaan jossa kyseinen aihe on tänäpäivänäkin hyvin lähellä tabua. Mielestäni elokuva ei ollut hyvä, mutta on kuitenin parhaimmistoa näkemistämme elokuvista.
Omaperäinen komedia johon oli hyvin kitetytetty pikkukaupungin hulina.
Olihan se semmoinen juoneton möhkäle, mutta oli siinä monta hauskaakin kohtaa, joille sai ihan oikeasti nauraa. Mainittakoon kohta, jossa hullujenhuoneelta haettu setä keksi kiivetä puuhun naisia huutelemaan. Elokuvasta olisi mielestäni saanut paljon paremman pienellä työstämisellä, jounta olisi voinut selkeyttää ja joitain tylsempiä kohtia jättää pois, jotta katsoja jaksaisi paremmin seurata elokuvaa.
Elokuva joka oli juoneltaan kuin italialainen versio Väinö Linnan romaanista ”Täällä pohjantähden alla”. Tosin elokuvassa ei ollut yhtä selkeitä päähenkilöitä, mikä teki sen seuraamisesta jokseenkin tylsää. Muutamat kohtaukset kuitenkin kieltämättä naurattivat, kuten italialaisen koulunkäynnin kuvaus ja hullujenhuoneelta haettu setä. Lisäksi fasistien vilahtaminen kuvassa, oli mielenkiintoinen liitäntä ajan historiaan.
Elokuvan alku oli vähän sekava. Heti ei tiennyt, mistä elokuva kertoi ja mitä siinä oikein tapahtui. Kerronta oli paikoin vähän liiankin hidasta ja elokuvan loppu venytettiin aivan liian pitkäksi. Mitään ei olisi menetetty, jos elokuva olisi loppunut 5 minuuttia aikaisemmin.
Alussa ilmassa leijailevat siemenhahtuvat olisi ollut looginen tapa myös lopettaa elokuva. Elokuva oli juoneton. Kohtauksia oli vain ripoteltu sikinsokin ja suurimmalla osalla ei ollut mitään tarinallista arvoa. Henkilöhahmot sekavia. Mieleeni painui kohtaus jossa hulujenhuoneelta haettu setä huutaa puussa ( toi mieleeni elokuvasta Pitkä kuuma kesä kohtauksen, jossa Kukkonen, yksi päähenkilöistä, istuu puussa ja huutaa: ”viinaa, tupakkaa, seksiä!”) Elokuvaa jaksoi katsoa muutamien ihan hauskojenkin kohtausten ansiosta.
Elokuvassa ei ollut selvästikkään juonta. Muutama kohtaus sai naurattamaan, kun hullujenhuoneelta haettu setä kiipesi puuhun ja alkoi huudella sieltä naisille. Muuten elokuvan oli melko tylsä.
Elokuvassahan ei ollut mitään juonta, mutta eihän se mitään tietysti haittaa. Elokuvassa oli muutamia hauskoja kohtauksia, mutta silti oli vähän liikaa pitkitetty. Veneet oli komeasti muuten pressun päällä siinä yhdessä kohtaa.
Elokuva oli aika juoneton pätkä. Elokuvassa oli joitakin hauskoja kohtia, jonkalaisia voisi hyvin olla nykyisissä komedioissa. Elokuva oli todella tylsä sen pituuden ja juonettomuuden takia. Jos elokuvasta oltaisiin leikattu 40 minuutin pätkä pois, sen olisi saattanut jaksaa kattoa pirteänä alusta loppuun.
Tältä elokuvalta odotin todella vähän. Italialainen taide-elokuva ei houkutellut yhtään, mutta yllätyin. Tässä elokuvassa oli näinkin paljon läppää, jolle nauroin. Juoneton elokuva oli, mutta eihän suurempaa juonta aina välttämättä tarvitse ollakaan. Elämä on elämää. Vähän liian pitkäksi elokuva oli silti venytetty. Sellaisena reilun tunnin pätkänä tämä olisi voinut olla itselleni toimivampi.
Elokuvaa katsottaessa tuli sellainen olo, että mitähän tässä yritetään sanoa. Elokuvasta ei meinannut päästä perille millään, mutta lopussa se sitten aukesi. Näin jälkeenpäin ajateltuna elokuva oli ihan ok, vaikka katsottaessa oli lähes päinvastainen tunne.
Elokuvan juoni oli sekava, mutta se oli silti ehkä hauskin ihmefilmeistä. Vaikka elokuvan juonta en aivan ymmärtäny siinä oli näkyi historialliset tapahtumat hyvin ja sai nauraa. Muunmuassa kohta missä Teo-setä kiipeää puuhun jäi hyvin mieleen.
Surullisen hajanainen elokuva. Mutta mitäpä muuta elämä onkaan jos ei sekavaa ja järjetöntä? Huumori oli jo ehkä liiankin nähtyä ja italialainen kovaäänisyys otti korvaan pahan kerran – jäipä parista kohtauksesta miltei traumojakin! On kuitenkin pakko myöntää, että elokuva ansaitsee ainakin tittelin Ihmefilmi! Kenties katson tämän uudelleen viiden vuoden kuluttua ja nauran sitten uudestaan. Setä puussa oli kyllä paras.