Yhden miehen sota

Yhden miehen sota, ,

 
5

Risto Jarvan sekä vaativin että palkitsevin saavutus on Yhden miehen sota (1973), kuvaus pienyrittäjän perheen elämästä keskellä maansiirtokoneiden ja kaivureiden jytinän säestämää työmaa-aluetta, jonka reunoilla möllöttää väliaikaisia asuinparakkeja. Elokuvan ainutlaatuisuus korostuu Antti Peipon dokumentaarisessa kuvaustyylissä: 1970-luvun alun jättityömailla katsotaan rakennemuutosta silmästä silmään. Syntyvä näky on sieltä "missä maaseutu ei ole enää maaseutua eikä kaupunki vielä kaupunkia"

1970-luvun yhteiskuntakriittisen elokuvan aalto kävi korkeimmillaan Suomessa 1970-luvun alkupuoliskolla. Se näkyi etenkin televisioteatterissa, mutta varsin vahvana myös elokuvatuotannoissa. Tuolta ajalta muistetaan esimerkiksi Mikko Niskasen mestarillinen Kahdeksan surmanluotia (1972), joka on alkanut kantaa raskailla harteillaan parhaan suomalaisen elokuvan kunniaa. Se onkin jäänyt kansan mieleen, sillä viisituntinen teos nähtiin sekä tv-sarjana että elokuvana.

Muita yhteiskunnalliseen realismiin osallistuneita tekijöitä olivat muiden muassa Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta ja Erkko Kivikoski. Jarva oli ollut näkyvä hahmo jo 1960-luvun elokuvassa ja ollut oikeastaan käynnistämässä yhteiskunnallisesti tiedostavan elokuvan aikaa Suomessa. Aikakauden avainelokuvaksi ja murroskohdaksi yltänyt Työmiehen päiväkirja (1967) oli ollut hänen läpimurtonsa.

Itsenäisesti yhdeksän pitkää elokuvaa ohjanneen Jarvan sekä vaativin että palkitsevin saavutus on Yhden miehen sota (1973), kuvaus pienyrittäjän perheen elämästä keskellä maansiirtokoneiden ja kaivureiden jytinän säestämää työmaa-aluetta, jonka reunoilla möllöttää väliaikaisia asuinparakkeja.

Yhden miehen sodasta on tullut Jarvan tuotannon pieni harvinaisuus, melkeinpä vielä siitäkin huolimatta, että se toki DVD:nä on ollut saatavilla vuodesta 2005. Kun elokuva esitettiin televisiossa edellisen kerran elokuussa 1990, oltiin juuri siirtymässä 1980-luvun lopun nousukauden jälkeen 1990-luvun alun syvään yhteiskunnalliseen lamaan.

Sattuvaa sinänsä, että Yhden miehen sota valmistui edellisen yhteiskunnallisen aallonpohjan aikaan – se sai itse asiassa valtakunnallisen ensi-iltansa keskellä kevään 1974 energiakriisiä. Elokuva itsessään oli valmistunut jo vuotta aiemmin ja saanut varsinainen ensi-iltansa Lammilla.

Elokuvan tv-esitykseen liittyneessä esittelyohjelmassa Pienyrittäjän sota (1990) toinen äänittäjä Timo Linnasalo totesi, että elokuva on edelleen ajankohtainen, mikä on häpeäksi Suomelle. Linnasalon mielestä Yhden miehen sota oli ensimmäinen ja yhä ainoa suomalainen neorealistinen elokuva.

Neorealismi, Italiassa 1940-luvulla syntynyt tyylisuunta, tarkoittaa arkitodellisuuden hyödyntämistä elokuvallisesti niin, että draama nousee aidon elämän lähtökohdista. Olennaista on myös, etteivät elokuvantekijät nouse tarkkailijoina henkisesti tai älyllisesti kuvaamiensa henkilöiden yläpuolelle.

Neorealistisia vaikutuksia voi nähdä joissain muissakin 1970-luvun alun kotimaisissa elokuvissa, mutta Yhden miehen sodasta ne välittyvät ehkä kaikkein läpikotaisimmin ja sisäistetyimmin.

Ajankohtaisuus ei ole karissut Yhden miehen sodasta seuraavien 22 vuoden aikanakaan. Yhden miehen sota on yhä varsin tuoreentuntuinen teos kuvatessaan ruumiillista, joskin koneisiin sidottua työntekoa ja tavallista, joskin tilapäisyyteen sidottua perhe-elämää ilman pienimpiäkään ylimääräisiä koristeluita. Kauhakuormurin velaksi ostavaa Erik Suomiestä esittävä Eero Rinne on todennäköisesti Suomen elokuvahistorian luontevin ja virheettömin amatöörinäyttelijä.

Yhteiskunnalliset ja arkiset aihepiirit pitkälti katosivat suomalaisesta elokuvasta vuoden 1975 jälkeen. Jarvakin siirtyi tekemään kepeitä ja aurinkoisia komedioita pelastaakseen tuotantoyhtiönsä Filminorin. Yhden miehen sodasta, joka oli ollut ohjaajalleen erityisen tärkeä tuotanto, oli koitunut karvas floppi lippuluukuilla.

Elokuvan ainutlaatuisuus korostuu Antti Peipon dokumentaarisessa kuvaustyylissä: 1970-luvun alun jättityömailla katsotaan rakennemuutosta silmästä silmään. Syntyvä näky on sieltä ”missä maaseutu ei ole enää maaseutua eikä kaupunki vielä kaupunkia” (Peter von Bagh: Suomalaisen elokuvan kultainen kirja, Otava 1992). Ainutlaatuisesti ajassaan seisova elokuva kuvaa pieniä ihmisiä pienessä maassa – näin voi kerrankin sanoa ilman korniuden tunnetta. Elokuva oikeastaan puolustaa tätä sittemmin kosmiseksi kliseeksi muuttunutta sanontatapaa juuri siinä, että se uskaltaa katsoa inhimilliseltä tasolta kapitalistista pelin henkeä suoraan silmiin, ilman pienintäkään häpeän- tai alemmuudentunnetta.

Yhden miehen sodan kannalta kannattaa pohtia, miksi yhteiskunnalliset aiheet väistyivät 1970-luvun puolivälissä suomalaisesta elokuvasta? Koska olet viimeksi nähnyt valkokankaalla ruumiillista työntekoa tai kouluttamatonta väestä päähenkilöinä? Ovatko yhteiskunnalliset aiheet palanneet, ja jos, niin missä muodoissa?

Jukka Kangasjärvi

Lue lisää Kommentoi
    Teo H • 19.11.2012 16:34

    Tylsä… Tapahtumapaikkana vain se bussi…

    Tuomas V • 27.11.2012 15:08

    Harmi, että kurssin viimeinen elokuva oli näin huono. Onneksi ei kuitenkaan kurssista jäänyt huono maku suuhun vaikka suomalaisiin elokuviin voi harvoin luottaa. Outoa myöntää, mutta oli vähän korkeammat odotukset, mutta tässä ei ollut juuri mitään nautittavaa.

    Tommi • 4.12.2012 18:52

    Tämä oli oikeastaan aika hyvä. Erkko on hyvin samaistuttava, työtä pelkäämätön suomalainen mies, jonka todella haluaa selviytyvän vaikeuksistaan. Ei ehkä niin toiminnan tai huumorin täytteinen, muttei myöskään huono.

    Silja • 12.12.2012 19:56

    Elokuva oli melko pitkäveteinen ja tympeä. Kovat ja korvia särkevät kaivureiden jatkuvat äänet heikensivät elokuvakokemuksen nautittavuutta. Suomalaiselta elokuvalta olisi todellakin voinut odottaa enemmän, eikä tämä oikein iskenyt millään tavalla. Elokuvan nimestä kuitenkin plussaa, se toimii elokuvan kannalta.

    Jenny • 19.8.2013 14:16

    Tämän elokuvan ymmärtäminen vaatii ehkä jonkinasteista omakohtaista kokemusta köyhyydestä. Kaiken turhautumisen ja kyykyttämisen keskellä on kuitenkin toivoa tulevaisuudesta. Mielestäni tämä oli vaikuttava ja koskettava elokuva.

Kirjoita viesti