Varjoja paratiisissa

, ,

 
17

Aki Kaurismäen (s. 1957) kolmas ohjaustyö on monella tapaa lähtölaukaus hänen myöhemmälle uralleen ja kansainväliselle maineelleen. Rikosta ja rangaistusta (1983) sekä Calamari Unionia (1985) seurannut Varjoja paratiisissa oli alle kolmikymppisen tekijän ensimmäinen ”kypsä” elokuva. Klassikkosovituksen ja aikamiespoikakomedian jälkeen siinä on äkkiä nähtävissä täydessä kukassa Kaurismäki-elokuville tunnusomaiset piirteet: Helsingin karu kauneus, arjen ja työn kuvauksen korostamattoman kunnioittava, herkkä ote – ns. pienen ihmisen ies, jossa ei kuitenkaan sorruta ylettömään pessimismiin tai sosiaalipornoon. Unohtamatta verrattoman hienoa henkilöohjausta ja näyttelijäsuorituksia.

Kaurismäen tuotantoa on tavattu ryhmitellä yleensä pariksi ns. ”työläistrilogiaksi”, ja Varjoja paratiisissa on troikan ensimmäinen – sen voi myös nähdä myös osana samaa rakkauskolmikkoa kuin Kauas pilvet karkaavat (1996) ja Mies vailla menneisyyttä (2002), joissa lisäksi päästään seuraamaan Kati Outisen kehityskaarta naispääosan tulkkina.

80-luvun kotimaisten filmien ilmastossa se lienee ollut myös omiaan herättämään ihmetystä, närkästystäkin. Meillä kun ei ollut tapana ottaa elokuvan aiheeksi roskakuskin ja valintamyymälän kassan haparoivaa rakkaustarinaa. Outinen ja ehkä vielä leimallisemmin ohjaajan luottonäyttelijäksi vakiintunut Matti Pellonpää, ensimmäisessä päätehtävässään, kuitenkin lunastavat sisäistyneellä ”epänäyttelemisellään” ja kamerakarismallaan paikkansa valkokankaan suurien lemmenparien – Garbosta ja Gilbertistä tai Tracysta ja Hepburnista omaan Ansaan ja Taunoomme – joukossa.

Pellonpään roolihahmo Nikander tavattiin jo dostojevskiläisesikoisessa Rahikaisen työkaverina teurastamolla, ja nyt mies on edennyt puhtaanapitolaitoksen roskankuljetusauton repsikaksi, joka viettää suomalaisen poikamiesduunarin peruselämää, syö itse kokkaamiaan einespöperöitä Säästöpankinrannan karussa yksiössä Hakaniemessä ja tähyilee sälekaihdinten välitse ikkunasta Eläintarhanlahdelle, maailmaan, elämää jossain siellä ulkona. Kun omasta firmasta ja leveämmästä eläkkeestä haaveileva työkaveri kuukahtaa kesken roskien keruun, Nikander vetää suomalaisen miehen tapaan kännin ja päätyy juoppoputkaan. Naapurilaverin kohtalotoverista Melartinista (Sakari Kuosmanen) löytyy uusi työkaveri, jonka kanssa jakaa ilot ja surut, tai ainakin niitä edustavat tupakat.

Nikanderin rutiinit nyrjähtävät sijoiltaan, kun hän saa valintatalon kassalla paitsi hyödykkeiden vaihtoon liittyvää palvelua myös laastaria satuttamaansa käteen. Ensisuudelma nopean ihastuksen kohteen kanssa koetaan syksyisen Hangon autiolla rannalla puolittain hiekkaan hautautuneesta transistoriradiosta kuultavan Topi Sorsakosken ja Agentsien Salatun surun kirvoittamana – kohtaus etsautui Ilonan sormissa käryävine savukkeineen oitis elokuvan historiaan.

Pellonpään vähäeleisen mutta koskettavan roolityön myötä kotimainen elokuvanäytteleminen kohosi aivan uusiin sfääreihin – ollenkaan nyt väheksymättä nuoren Kati Outisen verrattoman aitoa tulkintaa miesten maailmassa pärjäämisen yrittämiseen kyllästyneenä Ilonana, tuikitavallisuuden ja naiseuden mystisyyden yhdistävää ilmeettömyyttä.

Sekä Pellonpäästä että Kaurismäen elokuvista kirjat julkaissut Lauri Timonen löytää villakoiran ytimen: hahmon sielu on yhtä pinnassa ja avoinna kuin tunteet ja ajatukset, mutta samalla suojattuna kuoreen uusilta iskuilta ja koettelemuksilta.

Timonen kiteyttää: ”Uolevi Nikanderissa yhdistyvät ulkopuolisuuden ja suoraselkäisyyden, velvollisuudentunnon ja solidaarisuuden parhaimmat piirteet. Hän pitää huolta ystävistään ja kanssaihmisistään, mutta omasta hyvinvoinnistaan hän kykenee oikeastaan huolehtimaan vain peruselintoimintojen turvaamisen kautta.” Siis jonkinlainen työläisaristokraattinen kaksoisveli Arvottomien (1982) eksistentialistisemmalle Manne-hulttiolle.

Lätkääntyneen Nikanderin kosiskelu on hellyttävää seurattavaa, niin kuin epävarmalla poikamiehellä vain voi. Ilonan puolelta suhteen virittyminen näyttäytyy käytännönläheisemmältä. Loppukin on klassista Kaurismäkeä, tosin jo edellisessä elokuvassa pohjustettu: pariskunta karistaa kotomaan pölyt jaloistaan ja suuntaa etelään, kohti uusia mahdollisuuksia – Georg Otsin suunta on Tallinna, Harri Marstion slaavilaismelankolian siivittämänä!

Risto Raitio

Lue lisää Kommentoi
    Mig • 7.10.2010 15:39

    Kaurismäki ei petä elokuviensa kanssa ikinä (paitsi Laitakaupungin valot on hanurista)! Vähäpuheiset hahmot ja karut tapahtuma paikat luovat Kaurismäen tavaramerkin ja hyvin pienet eleet saavat tämänkin draaman tuntumaan komedialta. Suomalaista elokuvaa parhaimmillaan. Ja Kati Outinen on paras näyttelijä ikinä.

    Roosa P • 12.11.2010 14:27

    Elokuva oli järkyttävä. Suomalaiset ovat maailmalla tunnetusti hieman juntteja ja tuppisuita, mutta ei sentään näin paljon! Elokuvassa suorastaan ärsytti sen töikkivät puhevuorot. Esimerkiksi tyhjät ”moro” ja ”tere” lauseet, jonka jälkeen ei seurannut mitään järkevää. Jos elokuvasta otettaisiin kaikki tupakointi kohtaukset pois, elokuva kestäisi varmaan vaivaiset puoltuntia (ehkä se olisi parempi niin). Erityisesti mieleen jäi kohtaus, jossa Ilona on kysymässä hotellihuonetta. Vastaanottovirkailija on elokuvan tyyliin erittäin kuiva eikä lähelläkään hyvää asiakaspalvelua.

    Emilia A. • 15.11.2010 16:26

    Elokuva oli ihan ok, koska se ei ollut hirveän pitkästyttävä. Minua häiritsi elokuvassa se, että näyttelijät polttivat melkein koko ajan tupakkaa. Typeriä olivat myös henkilöiden keskustelut. Ne olivat töksähteleviä ja hyvin lyhyitä.

    Anita K • 15.11.2010 19:16

    Mielestäni elokuva oli aivan kamala. Elokuvassa ei ollut juonta, ja näyttelijöiden repliikit olivat naurettavan lyhyitä. Elokuvasta jäi sellainen vaikutelma, että 80 – luvulla ihmiset vain polttivat tupakkaa ja joivat alkoholia.

    Sini K. • 15.11.2010 19:57

    Elokuva oli tavallaan aika hauska. Lyhyet repliikit töksähtelivät, mutta henkilöiden eleet kertoivat sitäkin enemmän. Välillä henkilöiden parin sanan keskustelut, tympeentyneisyys ja jatkuva tupakanpoltto ärsyttivät, mutta elokuva oli ihan mielenkiintoinen, koska se oli niin erilainen. Lisäksi elokuvassa oli kivoja pieniä yksityiskohtia höystettynä suomalaisella 80-luvun musiikilla.

    Pilkunviilausta • 17.11.2010 15:06

    Elokuva aikansa vanki

    Kiinnostavaa että tupakoinnista huomautellaan. Itse asiassa kaikissa Ihmefilmeistä kessuttelu tuntuu nyt itsetarkoitukselliselta. Mutta niinhän se nuorisolla oli joskus 60-70-luvlla. Viimeiseen hengenvetoon psykopaatti ja naisensa jatkuvasti sätkällä jne. Nyt sankariksi ei kelpaisi moinen haisuli! Edistystä terveystavoissa – eikä totisesti elokuvan ansiota. Ei ole elokuva siis määrää kuin pinnallisia tapoja. Hyvä niin.
    Kaurismäen käyttämä tyylitelty dialogi toisaalta tehokasta, tekee ihmisistä tasa-arvoisia. Nikanderin hieno repliikki Ilonalle tämän kysyessä mitä mies haluaa. ”Minä olen roskakuski ja minulla on huonot hampaat. Minä en halua kenestäkään mitään?” Pieni ihminen ei ole tyhmä ja tietää, mitä jupit hänestä ajattelevat. Ei tuohon puhekieli sopisi. Miltei runoa.

    Petra S. • 17.11.2010 16:22

    Kohtaukset olivat pelkkää tupakanpolttoa ja lyhyitä, välillä hyvin epäselviä, outoja ja turhia repliikkejä, joilla ei ollut mitään merkitystä elokuvan etenemiseen. Yksi katsomiskerta riitti.

    Aino S. • 17.11.2010 19:18

    Replikointi korvattiin savukkeella. Hyvin Kaurismäkeläinen leffa; lyhyet, töksähtelevät repliikit, ja melkein kirjakielinen puhe. Kuvauksesta täytyy kyllä kiittää, esimerkiksi kohtauksen, jossa ”pariskunta” istuu rannalla lopukssa, lopussa kun kuvataan ilonan tupakkaa pitelevää kättä.

    Ville H. • 17.11.2010 20:17

    Ei mikään maailman viihdyttävin elokuva. Tunnelma oli aika synkkä, elokuvasta ei oikein löytynyt ilonaiheita. Tapahtumat olivat kuitenkin sen verran kiintoisia, että hyvin jaksoi seurata. Minimaalisen lyhyet ja pinnalliset vuorosanat saivat jopa humoristisia piirteitä:” -lähe mukaan
    -mihin? -häämatkalle”. Ja tupakki palaa.

    Mika M • 20.11.2010 16:11

    En pitänyt elokuvasta ja osa syynä siihen on tupakan poltto, jota mielestäni oli aivan liikaa. Repliikit korvattiiin tupakalla, ja jos jossain vaiheessa suu aukesi niin ei sieltä tullut pitkiä repliikkejä. ”Joo”

    Eetu V • 24.11.2010 18:30

    En ole vielläkään opopinut ymmärtämään Kaurinmäen tapaa kuvata elokuvaa. Repliikkien ei mielestäni kuulu olla yhden tavun mittaisai örähdyksiä. Ja sitä tupakan polton määrää!

    Sofi K. • 24.11.2010 18:44

    Pidin paljon tästä elokuvasta. Juuri siitä, että repliikit eivät olleet pitkiä ja kiertelevän kaartelevia vaan niissä sanottiin muutamalla sanalla mitä haluttiinkin. Ei tarvittu sanoja pilaamaan joitain kohtauksia, vaan ne jäivät ikäänkuin katsojan oman mielikuvituksen varaan. Kyseinen seikka piti yllä mielenkiintoa ja olikin tämän elokuvan mielenkiintoisin ja kiehtovin piirre. Tunteet ja asiat pystyttiin ilmaisemaan pitkillä katseilla, eleillä ja ruumiinkielellä. Kuvaaja on joutunut toden teolla hommiin ja mielestäni onnistunut oikein hyvin. Yletön tupakanpolttaminen ei ärsyttänyt, sen Kaurismäki on ottanut mukaan varmasti lähinnä täyttämään ’hiljaisia kohtia’ ja antamaan näyttelijöille karua luonnetta. Negatiivista elokuvassa oli se, että jotkin kohtaukset katkottiin ja yhtäkkiä hypättiinkin seuraavaan päivään. Henkilöhahmot olivat hyviä, ihanan tavallisia pulliaisia. Ja itse elokuva oli koruttoman arkinen, missä piilikin sen lumo.

    Ilona Myyri • 24.11.2010 20:15

    Hieno elokuva, varmaan paras tähän mennessä

    Joonas m • 25.11.2010 09:31

    Elokuva oli kohtalaisen masentava. Kaikki repliikit olivat muutaman sanan mittaisia. Se hotellijuttu oli muuten aika koominen. ”Tääl on täyttä”. ”Oisit heti sanonu”. ”Miks?”. Laiva oli myös hieno lopussa. Tupakkaa paloi tietysti oikein olan takaa.

    Atte Enwald • 25.11.2010 09:54

    Tyypillinen Kaurismäen elokuva. Henkilöiden puhe on takkuilevaa ja lyhyttä. Kaurismäki onnistuu kuvaaman Helsingin masentavana ja näköalattomana kaupunkina. Elokuva oli muutenkin erittäin masentava.

    Anna-Kaisa Parviainen • 30.11.2010 18:36

    Itse en pitänyt elokuvasta, näyttelijöiden epänäyttelevyys sai piemminkin ärsyyntymään. Myöskin huonoa oli se, ettei näyttelijät reagoineet vastanäyttelijöidensä kommentteihin.

    Jenna K. • 5.12.2010 13:13

    Elokuva oli koruttoman karu, jollain tapaa se tekikin siitä ihan katsottavan. En pettynyt, mutta en myöskään yllättynyt positiivisesti. Omalla tavallaan lyhyet, takkuilevat repliikit rakensivat elokuvan hengen. Oli mukava nähdä valkokankaalla vaihteeksi karun kohtalon omaavia tavallisia arjen sankareita. Elokuva jäi, yllättävää kyllä, mieleen hyvin, vaikka katsomisesta onkin jo aikaa. Kerran sen katseli, mutta tuskin enää toista kertaa.

Kirjoita viesti