Polkupyörävaras

Ladri di biciclette, ,

 
5

Toisen maailmansodan jälkeinen Italia ei ollut helppo paikka elää. Fasismista toipuvaa maata riivasi massatyöttömyys, asuntopula ja köyhyys – valtio ei pystynyt huolehtimaan kansalaisistaan. Vittorio De Sican ohjaama Polkupyörävaras sijoittuu maailmaan, joka saattaa kuulostaa tutulta laman kourissa kamppailevassa Suomessakin, vaikka vaikeuksien mittakaava onkin aivan toinen.

Polkupyörävaras
Ohjaus Vittorio de Sica
Ladri di biciclette, Italia 1948, 87 min, S

Toisen maailmansodan jälkeinen Italia ei ollut helppo paikka elää. Fasismista toipuvaa maata riivasi massatyöttömyys, asuntopula ja köyhyys – valtio ei pystynyt huolehtimaan kansalaisistaan. Vittorio De Sican ohjaama Polkupyörävaras sijoittuu maailmaan, joka saattaa kuulostaa tutulta laman kourissa kamppailevassa Suomessakin, vaikka vaikeuksien mittakaava onkin aivan toinen.

Italialaiset elokuvantekijät halusivat sodan jälkeen uudistaa elokuvakerrontaa. Yhteiskunnan epävakaus vaati uudet säännöt myös taiteelle. Suuntausta alettiin kutsua neorealismiksi. Elokuvantekijät alkoivat kuvata työväestön ja köyhien elämää. Näyttelijöiksi valittiin usein harrastajia tai kadunmiehiä, ja kuvaukset tehtiin mahdollisuuksien mukaan todellisilla tapahtumapaikoilla. Tuloksena oli karheaa mutta samalla ilmaisuvoimaista ja koskettavaa elokuvaa. Aikaa toisen maailmansodan lopusta 1950-luvun alkuun kutsutaan edelleen Italian elokuvan kultakaudeksi.

Elokuvien kautta tekijät halusivat taiteen keinoin muuttaa maailmaa ja vaikuttaa katsojan ajatuksiin. He yrittivät saada yleisön luopumaan ennakkoluuloistaan ja eläytymään heikompiosaisten maailmaan. Viihdyttäminen oli neorealisteille toisarvoista. Tavoite oli – ja on edelleen – lähes vallankumouksellinen.

Ehkä juuri siksi Polkupyörävaras ja muut neorealistiset elokuvat eivät aina saaneet Italiassa lämmintä vastaanottoa. Arvostelijoiden mielestä italialaiset kuvattiin epäedullisessa valossa, ja neorealismia pidettiin likapyykkinä, jota ei olisi saanut ripustaa kuivumaan naapureiden nähtäväksi. Olojen parantuessa ja kansakunnan vaurastuessa neorealismi menetti 1950-luvulla pohjansa ja hiipui vähitellen pois.

Arvostelusta huolimatta neorealismia kannattaneet taiteilijat onnistuivat luomaan mestariteoksia, jotka ovat kestäneet aikaa erittäin hyvin. Muutamat nykyajan elokuvantekijät pitävät yllä neorealismin perinteitä, vaikka eivät sen tyyliä suoraan kopioikaan. Esimerkiksi Aki Kaurismäki kuvaa kunnioittavasti tavallisia ihmisiä tavallisissa tilanteissa, ja brittiläinen Ken Loach kommentoi yhteiskunnan tilaa kertomalla tarinoita työväenluokan ihmisistä.

Polkupyörävarkaan päähenkilö on maalta Roomaan muuttanut Antonio (Lamberto Maggiorani), jolle tarjotaan työpaikkaa seinäilmoitusten liimaajana. Työn saamisen vaatimuksena on kuitenkin oma polkupyörä. Vaimo Maria (Lianella Carell) päättää luopua kapiolakananoistaan, jotta Antonio saa lunastaa elintärkeän polkupyöränsä panttilainaamosta. Ensimmäisenä työpäivänä polkupyörä varastetaan, ja Antonio lähtee etsimään sitä poikansa Brunon (Enzo Staiola) kanssa.

Elokuvan italiankielinen nimi, Ladri di biciclette, on itse asiassa monikkomuoto: polkupyörävarkaat. Se on myös avain elokuvan tulkintaan. Pyörää etsiessään Antonion ahdistus ja häpeä syvenevät, vaikka hän ei ole itse syyllinen tilanteeseensa. Poliisi tai yhteiskunta eivät pysty auttamaan. Lopulta rikoksen uhriksi joutunut Antonio sortuu itsekin rikokseen korjatakseen tilanteensa. Yhdestä varkaasta tulee näin kaksi varasta.

Ohjaaja De Sica ja käsikirjoittaja Cesare Zavattini halusivat kommentoida Italian tilaa sodan jälkeen, mutta Polkupyörävaras säväyttää yhtä vahvasti myös tunnetasolla. Antonion painajaiseen voi samastua, vaikka ei koskaan olisi kokenut köyhyyttä tai työttömyyttä. Hän haluaa huolehtia itsestään ja perheestään ja elää kunniallista ja arvokasta elämää. Erityisen tärkeää hänelle on poikansa Brunon kunnioitus.

Lopussa isän ja pojan keskinäinen luottamus on joutua haaksirikkoon Antonion epätoivoisen teon vuoksi. Viimeisissä kuvissa isä ja poika kuitenkin löytävät toisensa. Poika tarttuu isänsä käteen, ja yhdessä he kävelevät väkijoukon läpi. Katsoja aistii heidän keskinäisen solidaarisuutensa ja kunnioituksensa. Vain harvoin elokuvissa on kuvattu absoluuttista rakkautta näin pakahduttavan aidosti.

Antti Pentikäinen

Pohdittavaksi

• Elokuvan päähenkilö on tavallinen mies, joka kuitenkin on jatkuvassa vaarassa pudota yhteiskunnan ja toimeentulon ulkopuolelle. Jos elokuva tehtäisiin nyt, kuka voisi olla päähenkilö? Olisiko hän esimerkiksi pakolainen, siirtotyöläinen tai työtön?

• Yksi elokuvan koskettavimmista kohtauksista on aivan lopussa, kun isä ja poika kävelevät käsi kädessä kamerasta poispäin. Miettikää ryhmissä, kumpi heistä lopulta rikkoo hiljaisuuden, ja mitä hän sanoo.

• Keskustelkaa suomalaisen elokuvan tilasta ja tulevaisuudesta. Millaisista aiheista haluaisitte nähdä suomalaisia elokuvia? Kiinnostaako teitä enemmän viihde vai yhteiskunnallisesta kantaaottava taide?

• Jakautukaa ryhmiin ja kirjoittakaa synopsis suomalaiseen elokuvaan, jonka haluaisitte nähdä. Lukekaa synopsikset tai jakakaa ne esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Pohtikaa, mitkä elokuvaehdotuksistanne voisivat menestyä elokuvateattereissa.

• Ennen sotaa suuri osa italialaisesta elokuvista oli eskapistista eli todellisuuspakoista viihdettä. Neorealismi uudisti elokuvakerrontaa realistisempaan ja rosoisempaan suuntaan. Onko nykyelokuva mielestänne realistista vai siloteltua viihdettä? Perustelkaa. Mitä tunnusmerkkejä realistisella kerronnalla on?

• Pohtikaa Antonion tilannetta filosofisesta näkökulmasta. Onko eettisesti oikein, että hän yrittää varastaa toisen henkilön pyörän? Milloin tarkoitus pyhittää keinot?

Lue lisää Kommentoi
    Lotta • 3.11.2015 10:12

    En pitänyt elokuvasta kovin paljoa, koska juoni oli tylsä ja loppu jäi avoimeksi. Arvosanaksi annan 6.

    Kreeta • 4.11.2015 15:19

    Elokuva oli mustavalkoinen sekä se oli kuvan-ja äänenlaadultaan huono, jonka takia elokuvaa oli pitkästyttävää katsoa. Elokuvan juoni oli sekava enkä oikein tajunnut sitä.

    Aku • 4.11.2015 15:57

    En juurikaan pitänyt elokuvasta; se oli lähinnä pitkästyttävä. Elokuvassa oli muutamia hyviä kohtauksia, mutta muuten aika huono.

    Pyry • 13.11.2015 20:25

    Yksi italialaisen neorealsimin merkkiteoksista, ja mielestäni kyseisen suuntauksen paras elokuva, Polkupyörävaras on kaunis mestariteos toisen maailmansodan jälkeisestä Italiasta. Tärkeää ei ole kuka teki tämän nimen viittaaman polkupyörävarkauden vaan kuvaus rikkoutuneesta yhteiskunnasta, joka etsii merkitystään ja identeettiään ja miehestä, joka joutuu kärsimään varkauden takia, mutta lopulta joutuu itse tekemään täysin saman rikoksen. Vittorio de Sica ohjaa elokuvan mestarillisesti ja rooolisuoritukset ovat loistavat. Mutta erityisesti syvällinen ja kaunis yhteiskuntakuvaus on tässä elokuvassa parasta

    Pyry • 15.11.2015 16:15

    Ja avoimeksi jäävät loput ovat henkilökohtaisia suosikkeja. Onko siinä mitään järkeä että katsoja lähtee elokuvasta niin että hän voi työntää elokuvan pois mielestään. Avoin loppu jättää katsojan pohtimaan elokuvan teemoja ja jättää tilaa myös katsojan omille tulkinnoille (Blade runnerissa on myös loistava tällainen loppu ja eräs toinen suosikkiloppuni on esimerkiksi Coenin veljesten Menetetyn maan viimeinen kohtaus)

Kirjoita viesti