Playtime

Play Time, /,

 
3

Ranskalainen Jacques Tati (1907–1982) on elokuvan historiassa omalaatuinen poikkeus, suuri yksinäinen ja aina kuvaan astuessaan menneistä ajoista ja tavoista muistuttava salaperäinen herrasmies. Periaatteessa hän kuuluu suurten koomikoiden pöytäseurueeseen, mutta istuu siihenkin porukkaan kuin syntymäsivullinen tarkkailija. Kukaan ei voi olla täysin varma, oliko hän tätä omasta tahdostaan vai tahtomattaan, siinä piilee Tatin arvoitus. Ja samanlainen mysteeri on myös omassa elinympäristössään hänen ilmiömäinen alter egonsa, herra Hulot.

Tati esitteli Hulot’n elokuvassaan Riemuloma Rivieralla (1952). Hahmon ulkoiset tunnus- ja tavaramerkit – merkillinen vähäpuheisuus ja krooninen seurattomuus yksityiselämässä, kohtelias etäisyys, piippu, hattu ja poikkeuksellisen tarkka-askelinen kävelytyyli – tulivat tutuksi jo tuolloin.

Tati teki elokuvia harvakseltaan ja pieteetillä 1940-luvun lopulta 1970-luvun alkuun, läntisen maailman modernisaation hullaantuneina loppuvuosina. Tatin elokuvissakin työtä ja arkea helpottava teknologinen huuma, luontaisten motoristen liikkeiden korvaaminen automaatioilla ja lisääntyneen vapaa-ajan muokkaama uusi tapakulttuuri kohtaavat elegantissa, joskin jäätävän varautuneessa visiossa.

Playtimessa on kysymys keskelle Pariisia (myös kuvauksia varten) rakennetusta valtavasta lasitalosta, jonne herra Hulot saapuu tapaamaan amerikkalaista edustushenkilöä. Tatia ei kiinnosta tämän enempää tapaamisen sisältö, vaan se millainen merkitysten maailma talossa tarkemmin katsottuna aukeaa. Ihmisiä on liikkeellä juuri tarpeellinen määrä, mutta kommunikaatio ei enää perustu vanhan maailman sitkeisiin perhe- ja naapuruussuhteisiin, vaan satunnaisiin palvelu- ja bisneskontakteihin ja epämääräisten sattumusten synnyttämiin hetkellisiin kohtaamisiin, joissa ihmiset eivät edes yritä tutustua toisiinsa.

Modernista maailmasta selviytyminen edellyttää kaikkien häiriötekijöiden – tungoksen, jonotuksen ja toimimattomien koneiden – sietämistä. Tati näkee dialogin tässä labyrintissa toimintojen mukaisena: tarkoitukseltaan hämäränä, historiattomana ja epäkiinnostavana.

Francis Lemarquen musiikki on hyvin tyypillistä aikansa viihdemusiikkia, jota käytettiin monissa uutta, uljasta maailmaa ja sen lumoa kuvaavissa mainoselokuvissa. Tatin maailmassa se asettuu kuitenkin kiehtovan ironiseen kokonaissointiin.

On hyvä muistaa, että lasitalosta oli aiemmin suunnitellut elokuvaa jo Sergei Eisenstein 1920-luvulla. Playtimelle ei kuitenkaan ole tullut vakavasti otettavia kilpailijoita. Silti elokuva floppasi taloudellisesti ja se jäi Tatin uran Iisakin kirkoksi.

Tatin suureksi ihailijaksi on tunnustautunut postmodernin elokuvan merkkimies David Lynch, joka Playtimen aikaan oli vielä ensisijaisesti kuvataiteilija, mutta teki jo ensimmäisiä elokuvakokeilujaan. Tatin ja Lynchin maailmoissa voikin aistia paljon samaa huvittuneisuutta tilanteissa, joissa tasapäistävä teknologia nostaa poikkeusyksilöiden erilaisuuden entistä suurempaan ja avoimesti kummasteltuun valoon. Playtimen vaikutuksen voi nähdä myös muutamaa vuotta myöhemmin läpimurron tehneen Robert Altmanin elokuvanäkemyksessä, jossa sivilisaatio on yhtä kaaosta.

Playtime on huimaava kärjistys ja esimerkillisen originelli taideteos. Elokuva herättää nykyisin pohdintaa siitä, kuinka optimistisen tai pessimistisen futuristiselta elokuva on 1960-lukulaisen aikalaisyleisön silmissä mahtanut tuntua. Ja kuinka arkiselta, ihmeettömältä ja toisaalta nostalgiselta se tuntuu jo 2000-luvulla?

Jukka Kangasjärvi

Lue lisää Kommentoi
    Mig • 6.10.2010 18:01

    Olin nähnyt kyseisen pätkän jo ennemmin enkä silloin pitänyt siitä. Masokistista kyllä, katsoin sen uudestaan ja kyllä kaduttaa. Kaksi tuntia nenän kaivelua, ei naurata ei ja on Tatilla parempiakin elokuvia. Mutta kokonaisuutena yksi huonoimmista elokuvista ikinä.

    Anna-Kaisa Parviainen • 17.10.2010 20:00

    Itse en kans pitänyt ollenkaan kyseisestä elokuvasta, kunnollisen juonen puuttuminen ei tee elokuvasta loistelijasta. Valitettavasti menee sinne huonoimpien elokuvien listaan mitä olen tähän astisista nähnyt.

    Mandi Huhtaro • 23.5.2011 19:09

    Elokuva ei valitettavasti kuulu läheskään parhaimmistojen parhaimmistoon ja voi pahimmassa tapauksessa pidättää skeptistä ihmistä katsomasta muita Tati-elokuvia. Itse pidin elokuvasta jonkin verran niin kauan, kunnes lopussa tilanne riistäytyi käpälästä ja alettiin leikkimään ruualla ja hajottamaan irtaimistoa. Toisaalta tällaisiakin hiljaisia elokuvia tarvitaan kaiken maailman möykän joukkoon, ja syksyinen kouluviikko alkoi mukavan leppoisasti ja irrotti kiristuksen päänahasta, kun maanantain viimeisen tunnin päälle sai tällaista hengetöntä höttöä. Onneksi aika parantanee haavat!

Kirjoita viesti