Piano

The Piano, ,

 
1

Isä on myynyt mykän Adan vaimoksi uudisasukas Alisdair Stewartille kaukaiseen Uuteen Seelantiin. Ada saapuu Flora-tyttärensä ja pianon kanssa uuden kotimaansa rannalle. Aviomies ei suostu kuljettamaan painavaa soitinta rannalta kotiin ja Ada haluaa vain soittaa pianoa. Ihmiset osaavat olla toisilleen myös hirviöitä Jane Campionin palkitussa elokuvassa.

Piano
The Piano

Jane Campion
Australia, 1992, 116 min, K16

Isä on myynyt mykän Adan vaimoksi uudisasukas Alisdair Stewartille kaukaiseen Uuteen Seelantiin. Ada saapuu Flora-tyttärensä ja pianon kanssa uuden kotimaansa rannalle. Aviomies ei suostu kuljettamaan painavaa soitinta rannalta kotiin ja Ada haluaa vain soittaa pianoa. Ihmiset osaavat olla toisilleen myös hirviöitä Jane Campionin palkitussa elokuvassa.

Lue lisää Kommentoi
    Pyry • 13.11.2016 21:11

    Suurin osa elokuvista on miesten ohjaamia. Onko tässä kyse siitä, että miehet olisivat jotenkin parempia ohjaajia kuin naiset? Ei missään nimessä. Kyse on siitä, että miehet ovat omineet alan itselleen eivätkä edelleenkään anna naisohjaajille samoja mahdollisuuksia kuin miehille. Tästä huolimatta ohjaajat kuten Sofia Coppola (jonka mestariteos Lost in Translation on saanut ansaitusti paljon huomiota, mutta jonka myöhemmät kuvaukset yksinäisyydestä ja etääntymisestä julkisuuden kautta ovat jääneet aivan liian pienelle huomiolle), Kathryn Bigelow (Zero Dark Thirty ja The Hurt Locker), Ava DuVernay (Selma ja 13. lisäys), Andrea Arnold (Fish Tank ja Humiseva harju) ovat teheneet elokuvia, jotka ovat aivan yhtä hyviä, jos eivät jopa parempia, kuin miesohjaajien samantyyppiset projektit.

    Yksi hirveimmistä yksittäisistä tapauksista tässä seksismissä on, että maailman parhaan (Cannesin) elokuvafestivaalin Kultaisella palmulla palkituista yli 80 elokuvasta vain yksi on naisen ohjaama elokuva (ja kyseisenä vuonna Kultainen palmu jaettiin kahden elokuvan kesken ja toinen voittaja oli miehen ohjaama): Jane Campionin Piano. Kyseessä on mestariteos tunteettomuudesta, kommunikaation epäonnistumisesta ja yhteiskunnallisten sääntöjen luomasta muotista, johon kaikki ihmiset tungetaan.

    Elokuvan hahmot ovat alkuhetkestä lähtien tilanteessa, jossa yhteiskunta ja muut ihmiset odottavat, että heidän pitäisi käyttäytyä ja tuntea tietyllä tavalla, mutta eivät pysty erinäisistä syistä tekemäämään näin. Varsinkin elokuvan päähenkilöön, Adaan, keskittyy monia tällaisia paineita: vaimon pitäisi rakastaa aviomiestään, talon emännän pitäisi olla puhelias ja ilman omaa elämäänsä tai tunteiden ilmaisukeinoa, ihmisen pitäisi puhua.

    Adan saapuessa tyttärensä kanssa Uuteen Seelantiin, jonne hänen isänsä on myynyt hänet naimisiin, kukaan ei pidä hänestä ja hän ei pysty luomaan läheistä kontaktia keneenkään tapaamaansa henkilöön. Hän vaikuttaa töykeältä ja etäiseltä, hän on mykkä, välittää vain tyttärestään ja menettämästään pianosta, ei osoita huomiota miehelleen. Hän ei yksinkertaisesti sovi tänne, joten kaikki vihaavat häntä. Parhaiten tämä näkyy mielestäni eräässä vuorosanoissa elokuvan loppupuolella, joissa yksi hahmo valittaa Adan pianonsoitosta: hän ei soita pianoa niin kuin muut, muut soittavat sitä yksinkertaisesti kun taas hänen soittonsa pääsee inhottavasti ihon alle. Hänen ongelmansa oikeastaan on, että kukaan ei pidä siitä että hän on fiksumpi, taiteellisempi ja tunteellisempi kuin kukaan muu.

    Koko elokuvan aikana hän luo yhden uuden läheisen kontaktin ja sekin syntyy kieroutuneella tavalla. Hän saa pianonsa (joka on hänen historiansa, vapautensa ja tapansa kommunikoida maailman kanssa) takaisin aviomiehensä kaverilta, mutta saadakseen sen takaisin hän joutuu antamaan oman kehonsa miehelle vastineeksi. Läheinen kontakti miehen kanssa on aluksi vain fyysinen eikä synny vapaaehtoisesti tai luonnollisesti vaan se pakotetaan alistamalla Adaa. Mutta lopulta tämä pakotettu tilanne johtaa oikeiden molemminpuolisten tunteiden syntymiseen. Ja tietenkään muut eivät hyväksy näitä tunteita, sillä nämä tunteet rikkovat yhteiskuntansa normeja vielä enemmän kuin kaikki muut aikaisemmin listaamani asiat.

    Kaikki tämä tietenkin kumpuaa Campionin kirjoittamasta käsikirjoituksesta, joka on runollisen kaunis, täynnä moniulotteisia hahmoja, syvällisiä teemoja ja kauniita vertauskuvia. Mutta tämä elokuva ei voisi toimia ilman pääosaroolisuoritusta, joka saa tulkittua kaiken tämän. Onneksi Holly Hunter onnistuu roolissa täydellisesti. On melkein mahdotonta antaa parempaa roolisuoritusta kuin Hunter antaa James L. Brooksin Broadcast newsissa, mutta hän ylittää sen tässä elokuvassa ja antaa 90-luvun parhaan naispääosaroolisuorituksen. Ilman ääntä, pelkillä kasvoillaan hän luo monimutkaisen hahmon ja esittää suuremman kirjon tunteita, kuin 99% näyttelijöistä pystyisi tulkitsemaan edes äänensä kanssa. Kyseessä ei ole ”erikoisroolioritus”, jossa näyttelijällä on vain jokin ”erikoisjuttu” roolisuorituksessaan kuten hahmon mykkyys tai näyttelijän roolia varten tekemä painonpudotus, mutta on hyvin pintapuolinen roolisuoritus. Hunter luo hahmon, joka antaa käsikirjoitukselle merkityksen.

    Muut näyttelijät tietenkin jäävät Hunterin varjoon. Harvey Keitel kuitenkin antaa myös hienon roolisuorituksen ja Sam Neill on loistava usein inhottavia asioita tekevänä, mutta silti loppujen lopuksi enemmänkin sääliä herättävänä hahmona. Ainoa roolisuoritus, jonka ”hienous” on jäänyt minulle hieman kysymykseksi on Anna Paquinin ihan ok roolisuoritus, joka voitti aikoinaan parhaan naissivuosan Oscarin (myös Hunter ja käsikirjoitus voittivat palkinnot). Toisaalta kyseessä saattaa olla pelkkää Oscar-aiheista katkeruutta, sillä mielestäni Winona Ryderin olisi pitänyt voittaa roolisuorituksestaan elokuvassa Viattomuuden aika.

    Lopuksi pitää vielä mainita elokuvan musiikki. Kyseessä on elokuvalle olennainen osa ja Michael Nymanin sävellykset tomivat täydellisesti. Musiikki on elintärkeää Adalle ja jos tämä ei välittyisi, elokuvan mestarillisuus katoaisi. Ilman sitä emme saisi yhteyttä Adaan ja näkisimme hänet aivan kuin elokuvan hahmot: hädin tuskin ihmisenä.

Kirjoita viesti