Laulavat sadepisarat

Singin' in the Rain, , /

 
5

Laulavat sadepisarat alkaa kohtauksella kuvitteellisen Kuninkaallinen kauhukakara -elokuvan ensi-illasta. Kaikki näyttää tutulta: salamavalot välkkyvät, elokuvan tähdet poseeravat punaisella matolla, fanit kirkuvat, juorutoimittajat yrittävät saada skuupin kahden suosikkinäyttelijän romanssista – turhaan. Mielikuvat ovat kuin suoraan Hollywoodin palkintogaaloista ja seurapiiripalstoilta, mutta vuosi ei ole 2015 vaan 1927. Onko mikään siis muuttunut unelmakaupungissa vajaassa sadassa vuodessa?

Laulavat sadepisarat
Ohjaus Stanley Donen ja Gene Kelly
Singin’ in the Rain, USA, 1952, 112 min, S

Laulavat sadepisarat alkaa kohtauksella kuvitteellisen Kuninkaallinen kauhukakara -elokuvan ensi-illasta. Kaikki näyttää tutulta: salamavalot välkkyvät, elokuvan tähdet poseeravat punaisella matolla, fanit kirkuvat, juorutoimittajat yrittävät saada skuupin kahden suosikkinäyttelijän romanssista – turhaan. Mielikuvat ovat kuin suoraan Hollywoodin palkintogaaloista ja seurapiiripalstoilta, mutta vuosi ei ole 2015 vaan 1927. Onko mikään siis muuttunut unelmakaupungissa vajaassa sadassa vuodessa?

Ohjaaja-koreografi Stanley Donenin ja näyttelijä-tanssija Gene Kellyn luotsaama elokuva on ehkä kaikkien aikojen paras ja rakastetuin Hollywood-musikaali. Siinä kiteytyy jotain keskeistä unelmakaupungin olemuksesta: tähteys on kaupungin sisäpiiriläisille tärkeä päämäärä, mutta sitäkin ylempänä on halu koskettaa, viihdyttää ja naurattaa. The show must go on!

Vuonna 1927 filmikaupunki kohisi uudesta keksinnöstä: Al Jolsonin tähdittämä Jazzlaulaja sisälsi synkronoituja musiikkiesityksiä ja muutaman minuutin dialogia. Erilaisia äänikokeiluja oli tehty aikaisemminkin, mutta nyt uusi tekniikka oli kypsynyt kaupallistettavaksi tuotteeksi. Monet elokuvantekijät uskoivat – ja toivoivat – että äänielokuva olisi vain ohimenevä muoti. Toisin kuitenkin kävi. Yleisö rakasti elokuvia, joiden kerrontaa laadukas ääniraita rikasti.

Studiot ja tuottajat alkoivat kiivaasti valmistaa äänielokuvia. Ensimmäiset yritykset olivat teknisesti kehnoja ja ilmaisullisesti kömpelöitä. Dialogista ei aina saanut selvää, ja kameran piilottaminen äänieristettyyn koppiin latisti kuvakerronnan staattiseksi. Myös mykkäelokuvien teatraalinen näytteleminen vaikutti kömpelöltä. Uusi tekniikka vaati uudenlaista ilmaisua. Tästä prosessista Laulavat sadepisarat kertoo musiikkikomedian keinoin.

Hurmaava mutta itserakas näyttelijä Don Lockwood (karismaattinen Gene Kelly) rakastuu aloittelevaan näyttelijättäreen Kathy Seldeniin (Debbie Reynolds), mutta suhteen tiellä on monia esteitä. Heidät on kuin luotu toisilleen, mutta Donin kanssa työskentelevä Lina Lamont (Jean Hagen) heittelee kapuloita rattaisiin. Kaunis mutta tyhmä diiva tekee kaikkensa, jotta kilpailevat tähtöset eivät pääse uhkaamaan hänen valta-asemaansa.

Valitettavasti Lina on kuitenkin sokea omille puutteilleen: hän ei tajua, että äänielokuvat vaativat tähdiltä erilaisia valmiuksia kuin mykkärainat. Yleisön on mahdotonta hyväksyä kaunotarta, joka kimittää nasaalilla äänellään. Koomisesta virityksestä huolimatta Lina on pohjimmiltaan traaginen hahmo, jonka täytyy väistyä edistyksen ja todellisen rakkauden tieltä.

Laulavat sadepisarat kuvaa elokuvan illuusion syntymistä. Katsoja näkee tarinan ja kokee tunteet, mutta korean pinnan alta paljastuu unelmia suoltava tehdas. 1920-luvun Hollywoodissa ohjaaja oli arvostettu ammattilainen, mutta elokuvien tähdet olivat kimallekaupungin hierarkiassa huomattavasti hänen yläpuolellaan. Kaikkein ylimpänä oli kuitenkin elokuvien tuotantoa ja tähtien imagoja ohjaileva tuottaja. Valkokankaan todellisuus rakentuu illuusioista, jonka luomiseen tarvitaan valtava määrä ammattilaisia ja taiteilijoita.

Laulavien sadepisaroiden valmistuessa äänielokuvan murroksesta oli kulunut vain noin neljännesvuosisata. Kehitys oli kuitenkin nopeaa, sillä 1950-luvun alussa osattiin jo hyödyntää upeasti kaikkia elokuvan keinoja. Komedia on terävää ja sydämellistä, tanssi- ja laulu edustavat korkeinta tasoa, ja Technicolor-kuvaus hurmaa upeilla väreillään. Elokuva on täynnä ikimuistoisia kohtauksia: Kelly laulaa Singin’ in the Rain kaatosateessa ja studion musiikkimestari Cosmo Brown (Donald O’Connor) julistaa, että tärkeintä on nauru – Make ’Em Laugh!

Antti Pentikäinen

Pohdittavaksi

• Millaisia musikaaleja olette nähneet ja mistä olette pitäneet? Mitä yhteistä niissä on?

• Musikaali jakaa katsojia. Joidenkin mielestä se on keinotekoinen ja teennäinen lajityyppi, jotkut taas rakastavat sen tyyliteltyä näkemystä maailmasta. Mitä mieltä itse olette?

• Musikaaleja pidetään usein keveinä hupailuina, mutta joskus niissä käsitellään myös vakavia aiheita. Esimerkiksi tanskalaisen Lars von Trierin ohjaamassa elokuvassa Dancer in the Dark (2000) poptähti Björk näyttelee sokeutuvaa maahanmuuttajanaista, joka päätyy dramaattisten vaiheiden jälkeen hirteen. Samalla hän haaveilee klassisten musikaalien maailmasta. Millaisista aiheista voi tehdä musikaaleja? Kuuluuko lajityyppiin kiellettyjä aiheita tai teemoja? Olisiko mahdollista uudistaa musikaalia? Suunnitelkaa ryhmässä uuden musiikkielokuvan tarina ja miettikää siihen sopiva musiikkigenre.

• Etsikää netistä kohtauksia mielimusikaaleistanne ja postatkaa linkit esimerkiksi blogiin tai koulun sähköiseen oppimisympäristöön. Keskustelkaa kohtauksista kasvotusten tai verkossa.

• Kokeilkaa dubbaamista! Elokuvassa Kathy Selden toimi Lina Lamontin äänenä. Prosessia kutsutaan dubbaamiseksi tai ADR:ksi (Automatic Dialogue Replacement). Jos käytössänne on kamera ja editointiohjelma, voitte kuvata lyhyen videon, jossa näyttelijä puhuu muutaman yksinkertaisen virkkeen. Käyttäkää sitten ohjelman dubbaustyökalua ja äänittäkää toisen esiintyjän ääni alkuperäisen repliikin päälle.

• Dubbaamista voi kokeilla myös ilman editointiohjelmaa. Valitkaa tutusta elokuvasta yksinkertainen dialogi ja harjoitelkaa se hyvin. Esittäkää dialogi ryhmälle niin, että muut näkevät alkuperäisen klipin mutta kuulevat uudet äänet.

• Voisiko Laulavat sadepisarat tehdä ilman musiikkinumeroita? Miten elokuvan sävy muuttuisi? Voisiko elokuvan tehdä tragediana tai draamana komedian sijaan?

Lue lisää Kommentoi
    Ida • 30.9.2015 18:21

    Elokuva oli odotettua parempi. Juoneen oli helppo päästä mukaan ja se eteni loogisesti. Arvosanaksi antaisin 8/10.

    Kreeta • 7.10.2015 14:09

    Elokuva oli parempi mitä odotin, koska luulin että siinä ei ole värejä eikä ääntä. En kuitenkaan kauheasti pidä musikaalielokuvista.

    Lotta • 3.11.2015 10:05

    Elokuva oli mielestäni hyvä. Juoni oli mielenkiintoinen. Antaisin elokuvalle arvosanan 7/10

    Niklas Pietilä • 4.11.2015 15:56

    Tulin katsomaan leffan ilman ennakkoluuloja, ja olin joskus kuullut ” singing in the rain ” – kappaleen ohimennen. Elokuva oli todella näyttävä, mutta ei 2000-luvun toiminta-addiktin makuun. Hahmot ja miljööt olivat kliseisiä ja aikansa eläneitä, vaikkakin kieltämättä oman aikansa parhaimmistoa. Iloinen lauleskelu tavallisista asioista oli hyvin erilaista mutta kävi epämukavaksi ajoittain. Sivistävä kokemus, mutta ei vakituinen genre katsottavaksi ainakaan itselleni. 1/5

    Pyry • 13.11.2015 19:51

    Yksi suosikkimusikaaleistani All that jazzin, Cabaret:n (kyllä, pidän Fossesta erityisen paljon) ja The wizard of Ozin ohella. Erityisen loistavaa Singin’ in the rainissa, kuten suurimmassa osassa parhaimpia musikaaleja, musikaalikohtaukset ovat loistavia. Joka ikinen laulu on loistava, ei pelkästään nimikappale Singin’ in the rain vaan myös esimerkiksi Moses supposes ja Good morning. Tämän lisäksi Gene Kelly ja Stanley Donen ohjaavat nämä kohtaukset mestarillisesti ja lopun 20-minuuttinen musikaalikohtaus on uskomattoman nautittava. Myös elokuvan lavastus ja puvustus ovat parasta, mitä 50-luvun Hollywood voi tarjota ja näyttelijäsuoritukset ovat erittäin hyviä. Singin’ in the rain on mitä viihdyttävin mestariteos, joka toimii varmasti myös todella hyvin piristävänä elokuvana päivänä, jolloin kaikki tuntuu menevän huonosti

Kirjoita viesti