Kellopeliappelsiini

Clockwork Orange, /,

 
5

Stanley Kubrickin (1928-1999) unenomaisesti väkivaltainen Kellopeliappelsiini on elokuvahistorian kuuluisimpia elokuvia yhteiskunnan suhteesta aggressioon sekä yksilötasolla että erilaisina yhteisöinä.

Stanley Kubrickin (1928-1999) unenomaisesti väkivaltainen Kellopeliappelsiini on elokuvahistorian kuuluisimpia elokuvia yhteiskunnan suhteesta aggressioon sekä yksilötasolla että erilaisina yhteisöinä.  Elokuva perustuu kirjailija Anthony Burgesin (1917-1993) samannimiseen teokseen. Kirja syntyi kirjailijan vimmaisimpina työvuosina, miehen käsitellessä perhettään kohdannutta tragediaa, vaimon raiskausta karanneen sotilasryhmän käsissä, joka johti heidän syntymättömän lapsensa menetykseen. Venäjälläkin vieraillutta anarkisti-kirjailijaa puhuttaneet kysymykset vapauden ja pahuuden problematiikasta ovatkin myös Kubrickin elokuvan avainkysymyksiä.

Tässä kontekstissa sekä kirjailijan että ohjaajan päätös viedä meidät mahdollisimman syvälle väkivaltaisen nuoren miehen pään sisälle on huomattava. Siinä missä Burgessin pääkeinot olivat tarinan kertominen ensimmäisessä persoonassa ja aivan uuden kielen luominen – josta Kubrick säilyttää vain hieman, ymmärrettävistä syistä – Kubrick käyttää elokuvailmaisua voimakkaimmillaan.

Alexin (Malcolm McDowell) maailma nähdään pitkälle puhtaasti tämän näkökulman värittämänä ja hänen rakastamansa musiikin säestämänä. Elokuvan ongelmat sensuurin kanssa syntyivätkin tästä ulottuvuudesta, koska elokuvan koettiin ”viettelevän” väkivaltaisuuteen. Alexin ystävineen kulkiessa kohti illan ”huveja” Kubrick käyttää hidastuskuvaa tavalla, joka on sittemmin tullut tutuksi jopa elokuvallisena kliseenä. Onkin mielenkiintoista miettiä, kuinka omat tottumuksemme ovat muuttuneet vuosien saatossa.

Kellopeliappelsiini syntyi aikaan, jolloin Iso-Britannia oli kokenut yhteiskunnallisen murroksen mutta ei vielä asettunut siihen. Uudet teknologiat ja asenteet olivat saamassa valtaa, mutta vanhanajan tavat ja mallit olivat yhä vahvasti läsnä. Nuorisokulttuuri oli muutunut radikaalisti ja yhteiskunnan itsestään selvä rooli yksilön elämässä oli murtunut. Tulevaisuus sekä kiinnosti että huolestutti. Elokuvan voikin nähdä heijastelevan näitä kysymyksiä. Se maalaa näkemyksen maailmasta, jossa sekä vapaus että vapauden rajoittaminen on väkivaltaista.

Sekä kirjassa että elokuvassa tarinan keskiössä on nuoren miehen kehitystarina. Karismaattisen Alex DeLargen ns. pahuudelle ei kuitenkaan anneta mitään selityksiä. Elokuva poistaa kasvatuspsygologisen näkökulman lähes täysin. (Kirja on hieman lempeämpi, esittäen Alexin lopulta ehkäpä kasvukykyisempänä.) Kyseessä on väkivaltaisuutta harrastavan nuoren miehen asettaminen vastakkain erilailla, mutta melkein yhtä raa’asti alistavan yhteiskunnan kanssa.  Futuristisena elokuvana Kellopeliappelsiini on myös kiinnostunut psygologisten keinojen mahdollisuuksista. Voiko tiede ohjelmoida väkivaltaisen yksilön uudelleen? Kuinka pitkälle yksilö ilman rajoja voi matkata, ja kuinka pitkälle yhteisö saattaisi mennä rajoittaakseen yksilöä?

”Ohjaajien ohjaajana” tunnettu Stanley Kubrick herkuttee Kellopeliappelsiinissa elokuvan keinoin. Elokuvan kuvakulmat, rytmi ja visuaalinen liike yhtyvät musiikin käyttöön voimalla, joka pyrkii myöskin pitämään meidät visusti Alexin sisäisessä maailmassa. Alexille väkivalta on kaunista, ja hänen musiikkimieltymyksensä  – Beethovenin viides sinfonia – säestää ja tahdittaa miehen toimia. Klassisen musiikin yhdistäminen väkivaltaan on tyylikeino mutta myös, johtuen Beethovenin musiikin intohimoisesta rajuudesta, tapa ilmaista Alexin syvää suhdetta väkivallan hänelle elävöittämään voimaan. Valon ja kuvan käyttö kohtauksissa joissa Alex toteuttaa itseään heijastaa samaa. Kuvan käyvät usein utuisiksi, hidastuvat tai rytmittyvät ja tapa käyttää valoa korostuu. Elokuvan raiskauskohtaus on sekä raaka että pelinomainen.

Elokuvan ja kirjan nimi tuleekin ilmaisusta ”outo kuin kellopeliappelsiini”, ”queer as a clockwork orange”, joka on Itä-Lontoon cockney-slangia. Vaikka sitä on käytetty yhteydessä homoseksuaalisuuteen, tätä elokuva ei kuitenkaan tarkoita. Elokuvan kellopeliappelsiini on tietysti Alex itse, mutta myöskin yhteiskunta, jossa Alex elää. Kellopeliappelsiini tarkoittaa syvää sisäistä keinotekoisuutta, joka näyttää luonnolliselta, vieterinukke, jota hallitsee sekä jumala että perkele. Siinä missä Burgesin kirja ehdottaa, että moisesta tilasta voi kasvaa luonnollisesti ulos, Stanley Kubrickin elokuva ei vaivaudu niin kuvittelemaan. Se jättää Alexin tulevaisuuden yhtä avoimeksi kysymykseksi kuin hänen menneisyytensä on. Alex on ehkäpä taas vapaa, mutta millä tavalle se tulee ilmenemään, jää varmentamatta. ”Tervehän minä olin”, hän huomauttaa.

Se mikä on terveyttä kellopeliappelsiinille, oli se sitten yhteisö tai yksilö, onkin elokuvan pääkysymys.  Ehkäpä ”terve” vieterinukke kykenee sekä hyvään että pahaan.

Tanja Rutanen

Lue lisää Kommentoi
    Joel • 19.11.2012 15:26

    Kurssin paras elokuva, vaikka käsittelyssä oli melko rankkoja aiheita. Elokuvan jälkeen oli mukava miettiä kuinka valtio pyrkii ohjaamaan ihmisiä haluamaansa suuntaan.

    Tuomas V • 27.11.2012 18:59

    Yksi kurssin mahtavimmista kokemuksista, joka myös mahtavasti jakoi mielipiteitä ryhmässä.

    MiikaH • 27.11.2012 22:49

    Mielenkiintoisin mutta samalla kurssin oudoin elokuva. Juoni oli siten loistava, että missään vaiheessa elokuvaa mielenkiinto ei loppunut, vaan jaksoi seurata mukana hyvin. Herätti paljon erilaisia mielipiteitä rankkojen aiheidensa vuoksi.

    Tommi • 4.12.2012 18:44

    Alex on niitä antisankareita, joita ei tiedä pitäisikö rakastaa vai vihata. Hahmon kehitys on elokuvan aikana niin mielenkiintoinen, ettei muuta voi kun nauttia. Ansainnut kulttiklassikon maineensa.

    Silja • 12.12.2012 20:15

    Odotin kauan tämän paljon puhutun klassikon näkemistä, ja se ehdottomasti täytti odotukseni. Vaikka elokuva oli todella outo, osin vastenmielinenkin, sitä oli mielenkiintoista seurata. Erittäin hyvä, jopa nerokas elokuva.

Kirjoita viesti