Hullu Pierrot

Pierrot le fou, ,

 
1

Elokuva on mielipuoli! Uuden aallon road moviessa elokuvan kerronta on yhtä arvaamatonta kuin päähenkilönsä. Leikitään sotaa ja maalataan kasvot sinisiksi. Ihmiset lainaavat sanansa välillä mainoslauseista ja välillä kirjoista. Rakastavaiset yrittävät puhua toisilleen. Joskus on ihan hiljaista.

Hullu Pierrot
Pierrot le fou

Jean-Luc Godard
Ranska, 1965, 110 min, K16

Elokuva on mielipuoli! Uuden aallon road moviessa elokuvan kerronta on yhtä arvaamatonta kuin päähenkilönsä. Leikitään sotaa ja maalataan kasvot sinisiksi. Ihmiset lainaavat sanansa välillä mainoslauseista ja välillä kirjoista. Rakastavaiset yrittävät puhua toisilleen. Joskus on ihan hiljaista.

Lue lisää Kommentoi
    Pyry • 3.11.2016 22:33

    Kaikille niille, jotka olivat hämmentyneitä tämän elokuvan takia, joiden mielestä tässä elokuvassa ei oikeastaan ollut kovin paljon järkeä, jotka eivät ymmärtääneet elokuvan pointtia, minun täytyy sanoa: tervetuloa Jean-Luc Godardin, ”elokuvan ikuisen kapinallisen”, maailmaan. Tämä on vasta alkua.

    Tämä ei tarkoita sitä, että tässä elokuvassa ei olisi mitään järkeä. Se on oikeastaan mielestäni hyvin kiinnostava kuvaus siitä, kuinka popkulttuuri on muuttanut käsityksiämme onnesta ja ”hyvästä elämästä”. Monet elokuvantekijät käsittelisivät tätä aihetta esimerkiksi surullisen tarinan kautta, jossa joku yrittää esimerkiksi päästä julkkikseksi ”aivan kuin elokuvissakin tapahtuu” ja epäonnistuu. Godard taas upottaa itsensä elokuvaan, halveksuu popkulttuuria ja rakastaa sitä samaan aikaan (en usko, että elokuvan vihaaminen olisi Godardille edes mahdollista). Tätä tunnetta hän lisää sillä, että elokuva on kuvattu kirkkaalla väripaletilla ja Cinemascopella, muistuttaen 50-luvun amerikkalaisten musikaalien ulkonäköä, mutta kertoen tarinan, joka on niin uskalias ja omituinen, että amerikkalainen elokuva ei päässyt tasolle kuin vasta pari vuotta lopussa (vasta Bonnie ja Clyde vuonna 1967 pääsi uskaliaisuuden tasolle, joka näkyi ranskalaisen uuden aallon elokuvissa jo 60-luvun alussa). Tuloksena on tämä rönsyilevä rikosdraama ja road-elokuva, jossa on myös esimerkiksi pari musikaalikohtausta ja runsaasti hyvin kasuaalista neljännen seinän rikkomista.

    Tarinan keskisössä on pari, joka on karannut elämän konventioita ja tylsiä ihmisiä, jotka ovat juuttuneet kiinni mainoslauseisiin. He ovat kuulema olleet rakastavaisia pari vuotta aiemmin. Nyt he aikovat saavuttaa onnen, vapauden ja rakkauden. Kuulemme jatkuvasti narraationa parin täydentämässä toistensa lauseitaan, kuten fiktion tosirakastavaiset, jotka ajattelevatkin samalla tavalla. He kuitenkin kertovat täysin eri asioita narraatioissaan, sillä heidän etsimäänsä täydellistä rakkautta ei ole olemassa. He tylsistyvät toisiinsa, vaeltavat ympäriinsä, yrittävät rakastua uudestaan. He eivät pysty pääsemään eroon popkulttuurin luomista käsityksistään. He haluavat esimerkiksi yhdessä vaiheessa elää vapaasti maaseudulla kuten lukemattomien tarinoiden päähenkilöt. Se onkin erittäin tylsää. Näin tapahtuu elokuvassa uudestaan ja uudestaan. He yrittävät löytää jonkinsorttisen onnen, mutta epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen.

    Pääosissa on ranskalaisen uuden aallon tunnetuimpia miesnäyttelijöitä ja täten yksi cooleimmista näyttelijöistä koskaan, Jean-Paul Belmondo ja Godardin 60-luvun suosikkinäyttelijätär Anna Karina. Molemmat ovat loistavia, varsinkin Karina, jonka kasvoilta usein hohkaa epätoivo ja tylsistyminen, mutta myös ilo, kun hänen hahmonsa uskoo hetkellisesti, että onni on saavutettavissa.

    Pierrot le Fou ei ole suosikki-Godardini (näkemistäni paras on Viimeiseen hengenvetoon), mutta kyseessä on silti loistava elokuva, joka toimii hyvin myös esittelynä Godardiin. Tämä ei nimittäin ole hankalimmin ymmärrettävää Godardia, mutta antaa hyvän käsityksen monien hänen elokuviensa asenteesta. Godard on Godard, ja maailma on paljon parempi sen takia, että hän on tehnyt mestarillisia, vallankumouksellisia elokuviaan.

Kirjoita viesti