Frankenstein

Frankenstein, ,

 
2

James Whalen Frankenstein on hirviö-elokuvien kiistaton esikuva. Sama kuvasto ja klisheet toistuvat uusissa filmatisoinneissa, tv-sarjoista ja muusta populaarikulttuurista puhumattakaan. Jo siitä syystä Mary Shelleyn romaaniin löyhästi perustuva kauhuklassikko yksinäisestä ja väärinymmärretystä hirviöstä kuuluu genre-elokuvan yleissivistykseen.

Frankenstein

James Whale
USA, 1931, 70 min, K12

James Whalen Frankenstein on hirviö-elokuvien kiistaton esikuva. Sama kuvasto ja klisheet toistuvat uusissa filmatisoinneissa, tv-sarjoista ja muusta populaarikulttuurista puhumattakaan. Jo siitä syystä Mary Shelleyn romaaniin löyhästi perustuva kauhuklassikko yksinäisestä ja väärinymmärretystä hirviöstä kuuluu genre-elokuvan yleissivistykseen.

Lue lisää Kommentoi
    Kaius Kejonen • 16.11.2016 11:44

    Frankenstein elokuva oli tehty omasta mielestäni yllättävän hyvi 30-luvun elokuvaksi. Elokuva oli sopivan mittainen eikä jäänyt pitkästyttäväksi, kuten monet muut vanhat elokuvat. Osa kohtauksista kuitenkin nykysilmällä katsottuna oli tehty erittäin hoopon näköisesti, mutta se on ymmärrettävää sen ajan tekniikoilla. Frankenstein oli kuitenkin kokonaisuudessa erittäin viihdyttävä katsoa. Kaikkien hirvioelokuvien esikuva lunasti odotukseni mitä sille asetin ennen sen katsomista.

    Pyry • 20.11.2016 18:50

    Spoilerivaroitus!

    30-luvun alussa varsinkin Hollywoodissa elokuvantekijät olivat hullaantuneet aivan uudesta leikkikalustaan: äänestä. Ensimmäinen äänielokuva (The Jazz Singer) oli julkaistu vuonna 1927 ja nyt Hollywood pystyi vihdoin luomaan teatterin ja kirjallisuuden kanssa kilpailevan taidemuodon. Seurauksena oli monessa tapauksissa puisevia, huonosti kirjoitettuja ja liian vahvasti puheeseen nojaavia elokuvia. Mykkäelokuvissa elintärkeä visuaalisuus oli kadonnut ja nyt tärkeintä tuntui olevan puhe.
    James Whalen Frankenstein on tämän ärsyttävän buumin uhri. Se on elokuva, jossa pelkoa ei yritetä rakentaa näyttämällä yleisölle mitään eikä edes anna yleisön jäsenten kuvitella mitään tapahtumia. En olisi halunnut nähdä väkivaltaisia kohtauksia, joissa Frankenstein tappaa jonkun veren lentäessä, mutta hienovaraiset viittaukset, jotka saavat yleisön kuvittelemaan tapahtumia ovat loistava tapa rakentaa tunnelmaa. Sen sijaan tässä elokuvassa asioista puhutaan. Ja puhutaan. Ja puhutaan.
    Dialogi myös selittää juuri miten katsojan pitää tuntea ja selittää jokaisen tarinan kohdan niin, että katsojalle ei jää mitään tulkittavaa eikä tunnelmaa ole. Lopputuloksena on uskomattoman puisevaa dialogia ja elokuva, joka ei ole pelottava eikä kiinnostava dramaattisella tasolla.
    Elokuva myös tekee todella ärsyttäviä oletuksia, jotka eivät tunnu pelkästään vanhentuneilta (asia, jonka voi antaa anteeksi) vaan myös erittäin loukkaavilta. Esimerkiksi tiesittekö, että rikollisilla on rikollisten aivot, jotka ovat selvästi erilaiset kuin tavallisten ihmisten aivot ja että rikolliset eivät vain pysty hallitsemaan itseään, koska heillä on tällaiset pahat aivot? Tai että jos mies menee hulluksi, hänen pitää yksinkertaisesti palata kihlattunsa luokse, jolloin hänen hullut intohimonsa katoavat ja hänestä tulee taas järkevä?
    Whalen ohjaus on myös säälittävän tylsää. Mitä tahansa kohtausta hänen ”kauhuelokuvastaan” voisi luulla tavalliseksi 30-luvun draamaksi. En tiedä osaisinko edes kertoa sijoittuiko elokuva 1700-luvulle vai 1930-luvulle. Whale ei myöskään jostain syystä käytä ollenkaan musiikkia koko elokuvan aikana. Ja kohtaukset, joissa Frankenstein näytetään ja joiden pitäisi olla joko pelottavia tai ymmärtäväisiä tätä olentoa kohtaan, jäävät täysin näiden kahden tunteen väliin. Whale vihaa Frankensteinin hirviötä, mutta hän ei jaksa kuvata kohtauksia niin, että me pelkäisimme sitä. Kaikki sympatian tunteet oliota vastaan taas murskaa elokuvan juonen ja Whalen ohjaustyylin tapa kuvata kaikki aina ihmisten näkökannalta.
    Tämä liiallinen keskittyminen elokuvan ihmishahmoihin näkyy läpi elokuvan. Elokuvan loppukohtauskin on liian keskittynyt surkeaan, yksiulotteiseen ja tyhmään päähenkilöönsä tehdäkseen hirviöstä tai dramaattista finaalista yhtään mitään kiinnostavaa. Sen sijaan me seuraamme ”täydellistä” päähenkilöämme, joka on kuin revitty mistä tahansa 30-luvun yläluokan hankaluuksista kertovasta elokuvasta. Hän on rikas, valkoihoinen pikku idiootti, joka ei osoita mitään merkkejä älykkyydestä tai inhimillisyydestä. Koska päähenkilömme on niin ”täydellinen”, ei hän elokuvan viimeisessä kohtauksessa voi esittää minkäänlaista tunnesidettä elokuvan pääviholliseen. Täten koko tarinan emotionaalinen konflikti katoaa ja elokuvasta tulee pelkkää turhaa puhetta.
    Myös elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat ihmishahmojen osalta kivuliaan huonoja. Henryä näytellyt Colin Clive onnistuu saamaan surkeat vuorosanansa kuulostamaan vielä tyhmemmiltä kun ne jo ovat. Mae Clarkelle ei anneta elokuvassa mitään tehtävää ja hän vetää roolinsa aivan liian melodramaattisesti. John Bolesin uskollisen kaverin rooli taas oli mielestäni erittäin omituinen. Pari vuotta myöhemmin aloitetun Hays-ohjeiston (1934-1968) aikana hän olisi kai lopulta mennyt naimisiin Mae Clarken hahmon kanssa ja tappanut hirviön (ohjeiston mukaan pahoja asioita kohtaan ei saanut kokea sympatiaa ja täten lopuksi Henryn hahmon olisi täytynyt kuolla rangaistukseksi siitä, että hän loi tämän hirviön), mutta en ymmärrä mitä hän tekee tässä elokuvassa paitsi sanoo pari kertaa: ”Olet hullu!”.
    Elokuvan ainoa pelastus on Boris Karloff. Näytöksessä, jossa olin, hänen roolisuoritukselleen naurettiin. Hän ei kai monien mielestä ollut kovin pelottava vaan koomisesti muriseva ja ilmeetön. Mutta toisaalta Karloffin roolisuoritus on elokuvan ainoa osa, joka edes yrittää olla elokuvallinen. Se, että hän ei ole pelottava ei tunnu mielestäni olevan hänen syynsä, vaan elokuvan ohjaajan.
    James Whalen Frankenstein on valitettavasti 30-luvun ääni-innon tuhoama elokuva, jolla ei ole kovin paljon elokuvallista arvoa (mutta elokvuahistoriallista arvoa kyllä, sillä kyseessä on aikoinaan hyvin suosittu ja todennäköisesti monia parempia elokuvantekijöitä innoittanut elokuva). Se vähä, jota olen 30-luvun Draculasta viittaa siihen, että Frankenstein ei ole ainoa klassikkohirviö, jolla on ollut tämäntyyppisiä ongelmia (näkemäni pariminuuttinen Draculasta oli kuitenkin paljon parempi kuin mikään tässä elokuvassa), mutta Draculan tapauksessa tarina oli jo tehty visuaalisesti näyttävänä mykkäversiona (Nosferatu). Frankensteinin tapauksessa näin ei kuitenkaan käynyt ja tämä todella huono elokuva (ja sen jatko-osat) jäivät Frankensteinin elokuvallisen perinnön pohjaksi.

Kirjoita viesti