Ei paluuta

Ivanovo Detstvo, ,

 
3

Ohjaaja Andrei Tarkovski edusti uutta, ihmiskuvauksellisesti syvällisempää ja sielullisesti totuudellisempaa elokuvanäkemystä kuin mitä 1960-luvun alun neuvostoelokuva muuten oli. Elokuvan päähenkilö on orpo 12-vuotias partisaani keskellä Suurta isänmaallista sotaa. Ivan on menettänyt elämässään paitsi kaikki toiveensa myös pelkonsa, mutta muistaa satuttavan tarkkaan, millaista oli vielä elää niiden kanssa. Paluuta ei ole, mutta Ivan on päättänyt elää.

Venäläisessä ja ennen kaikkea neuvostoliittolaisessa elokuvaperinteessä sota on ollut sisällöllisesti melkeinpä kokoava voima, ehkä kaikista teemoista läpitunkevin. Lähestulkoon jokainen merkkiohjaaja on sitä jossain muodossa käsitellyt.

Jos sotatilaa eri maiden elokuvissa lähestytään varsin usein kansallisista lähtökohdista, saavuttaa sodan jalkoihin jäänyt lapsuus teemana yleensä jo lähtökohtaisesti universaalimman kaikupohjan. Siinä kiteytyy koko sodankäynnin vaatima inhimillinen uhraus. Tiettyjä yksittäistapauksia, kuten Roberto Rossellinin elokuvaa Saksa vuonna nolla (1948), lukuun ottamatta teemaa oli käsitelty vielä verrattain kaunistellusti 1960-luvun alussa, kun Andrei Tarkovski (s. 1932) ohjasi ensimmäisen pitkän elokuvansa Ei paluuta, josta tuli heti hänen läpimurtonsa.

Tarkovski edusti uutta, ihmiskuvauksellisesti syvällisempää ja sielullisesti totuudellisempaa elokuvanäkemystä kuin mitä 1960-luvun alun neuvostoelokuva muuten oli. Tästä syystä hän ei koskaan saavuttanut erityistä ymmärrystä neuvostoviranomaisten byrokraattisissa sisäpiireissä, vaikka ulkomaailmassa hän nousi 1960-  ja 1970-luvuilla maansa keskeisimmäksi elokuvataiteilijaksi. Ei paluuta -elokuvan tuomitsi omin sanoin Neuvostoliiton silloinen johtaja Nikita Hruštšov.

Vladimir Bogomolovin novelliin Ivan perustuvan Ei paluuta -elokuvan päähenkilö on orpo 12-vuotias partisaani keskellä Suurta isänmaallista sotaa. Ivan (Nikolai Burljajev) on menettänyt elämässään paitsi kaikki toiveensa myös pelkonsa, mutta muistaa satuttavan tarkkaan, millaista oli vielä elää niiden kanssa. Nyt hän elää vain taistellakseen. Aikuiset sotilaat miettivät hänen lähettämistään sotakouluun, mutta Ivanilla on sentään jo kokemusta Maly Trostenetsin tuhoamisleiriltä.

Tarkovski kuvaa Ivania lapsena, joka on joutunut kovettamaan ilmeisen herkkyytensä. Unissaan poika palaa menneeseen, josta muuten ei puhu. Sieltä aukeaviin ylivirittyneisiin näkymiin sisältyy myös elokuvan mieleenpainuvin kohtaus, Ivanin elämän käännekohta, lapsuuden kertakaikkinen loppu. Ivan on laskeutunut kaivon pohjalle etsimään tähteä, jonka hänen äitinsä on kertonut siellä piilevän. Äiti odottaa ylhäällä. Yllättäen kuuluu laukauksen ääni, ja Ivanin kääntäessä katseensa ylös sanko jo putoaa häntä kohti.

Kyseinen unikohtaus on elokuvan tematiikan ravisteleva tiivistys. Ivan palaa oman itseymmärryksensä hetkeen, josta aukenevista vaihtoehdoista ei löydy enää oikeaa. Kaivon pohjalla ollessaan Ivanilla on symbolisesti vain kaksi mahdollisuutta: jäädä sinne tai nousta ylös. Jääminen merkitsisi todellisuuden sulkemista tajunnasta, lapsen kuvitelmiin ja pelkotiloihin jäämistä. Takaisin maan pinnalle nouseminen, todellisuuden kohtaaminen, taas merkitsee nousua aikuisuuden valvetilaan, yhä suurempaan konkreettiseen ja henkiseen yksinäisyyteen, vihaan elämää kohtaan, sillä ainoa, mitä hänelle on maan pinnalla jäänyt, on sota. Paluuta ei ole, mutta Ivan on päättänyt elää.

Ei paluuta on Tarkovskin seitsemästä pitkästä elokuvasta perinteisin muodoltaan ja johdonmukaisin rakenteeltaan. Siinä on silti jo paljon olennaista tarkovskilaisesta estetiikasta: muistoista ja unista välittyvät välähdyksenomaiset hämmennykset, vesipisaroiden tipahtelun säestämät keskeneräiset mielentilat, rappioituneet elementit osana luontoa, elämää ylläpitävistä voimista vieraantuminen, näennäinen tapahtumattomuus. Sodanaikaista lapsuutta Tarkovski käsitteli sittemmin uudestaan ja omakohtaisemmin elokuvassaan Peili (1975).

Ranskalaisohjaaja Chris Marker tuli huomioineeksi hienossa elokuvaesseessään Tarkovski – päivä elämästä (1999), että Tarkovskin seitsemän pitkän elokuvan tuotanto rakentuu kahden puun väliin. Ei paluuta alkaa korkealta puunlatvasta maan pintaan laskeutuvalla kuvalla ja ohjaajan viimeinen elokuva Uhri (1986) päättyy kamera-ajolla puunjuuresta kohti taivasnäkymää.

Puiden merkitystä voi pohtia erikseen myös Ei paluuta -elokuvan yhteydessä. Tarkovski kuvaa voimakkain vedoin luontoa, jossa elämä ja kuolema ovat erottamattomissa: ihmisten rakentamien ja tuhoamien talojen puut ovat palaneet mustiksi ja saaneet lohduttomia, uhkaavia muotoja, kun taas metsässä piilevä kaunis koivikko suo eheydessään hetken hengähdyspaikan sivujuonessa esiintyvälle sairaanhoitaja Mashalle (Valentina Maljavina). Mikä merkitys piileekään siinä, että Tarkovski kesken kaiken kuvaa nuorta naista koivikon huumaavassa rauhassa, kun toisaalla Ivan pienenä poikana lipuu pimeillä rämeillä katsoen silmästä silmään hirtettyjä ruumiita? Mitä yhdistävää ja erottavaa näissä kahdessa sodan armoille jääneessä henkilöissä on? Ja miksi he jäävät toisilleen vieraiksi?

Jukka Kangasjärvi

Lue lisää Kommentoi
    Jukka • 4.11.2012 20:26

    Hyvin yksinkertainen ja selvästi seurattava elokuva, mutta jälkeen päin tuntuu ettei elokuvasta jäänyt oikein mitään käteen, koska tapahtumia on niin vähän.

    Vaikka elokuva olikin melko hidastempoinen niin oli mielenkiintoista huomata kuinka se ei kuitenkaan ollut niin tylsä kun jokin muu samanmittainen elokuva on voinut olla. Tähän voi olla syynä ehkä se että juonta oli helppo seurata joten missään vaiheessa ei tullut turhautunutta oloa.

    Verna • 23.11.2012 11:52

    Kyseessä tuntui enemmänkin olevan tunnelmakuva kuin tarinan kerronta. Vahvimmin mieleen jäikin estetiikka, joka saattoi näyttää tosinana hyvin pelkistetyltä, mutta josta jäi rikas jälkimaku. Käytännössä elokuvassa ei tapahtunut juurikaan, pikemminkin maalailtiin sotilaiden, varsinkin nuoren Ivanin sodan ruuntelemaa seilua.

    Tommi • 4.12.2012 18:37

    Paljoa ei tästä elokuvasta ole minulla sanottavaa. Se tosin oli mielestäni koskettava käänne, kun Ivan paljastui lopussa kuolleen saksalaisten leiriin. Ihan hyvä filmi.

Kirjoita viesti