Ariel

Ariel, ,

 
2

"Saat sanoa minun sanoneen, että täältä et leipääsi revi." Aki Kaurismäen "luuseritrilogian" toinen elokuva.

”Kaivos suljettu. Pääsy kielletty”, lukee porteissa, jotka pannaan kiinni viimeistä kertaa. Aki Kaurismäen Ariel alkaa kohtauksella pohjoissuomalaisen kaivoksen viimeisestä räjäytyksestä. Kaivosmies Taisto Olavi Kasurinen (Turo Pajala) viskaa kypäränsä roskakoriin ja päätyy istumaan kyläkuppilaan. ”Saat sanoa minun sanoneen, että täältä et leipääsi revi”, sanoo toinen työtön, kenties Kasurisen isä – ja ampuu itsensä kuppilan wc:ssä. Sitä ennen hän ehtii tarjota perintönä avaimet parempaan tulevaisuuteen: avomalliseen Cadillaciin. Kun Kasurinen kurvaa autolla pois puisesta vajasta, tönö luhistuu kuin vertauskuvana rakennemuutoksen ravisteleman Suomen autioituville pikkukaupungeille. Mies ajaa halki lumisen ja synkän maan kaulahuivi pään ympärille kiedottuna.

Auter-ohjaajalla tarkoitetaan ohjaajaa, jolla on selvästi erottuva oma tyyli, oma ”äänensä”. Usein heillä on myös täysi taiteellinen kontrolli teoksiinsa. Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvaohjaaja ja ehdottomasti auteur Aki Kaurismäki käsikirjoittaa ja ohjaa, alkuaikoina myös tuotti ja leikkasi työnsä itse. Jo ensimmäissä omassa ohjauksessaan hän tarttui suureen teokseen ja sovitti valkokankaalle Fjodor Dostojevskin klassikoromaanin Rikos ja rangaistus (1983). Elokuvassa yksi venäläisen kirjallisuuden tunnetuimmista hahmoista, syyllisyyden riivaama Raskolnikov, saa helsinkiläisen teurastajan Rahikaisen hahmon.
Rikoksesta ja rangaistuksesta muodostui  yksi Kaurismäen tuotannon teemoista, joka toistuu myös Arielissa. Saavuttuaan Helsinkiin Kasurinen päätyy yhteiskunnan laitamilla eläväksi kiertolaiseksi. Elämä pääkaupunkiseudulla on päämäärätöntä harhailua. Kasurinen ryöstetään heti alkajaisiksi Hampuris-grillikioskin parkkipaikalla, ja sänky löytyy vain Pelastusarmeijan yömajasta. Realistisena työläis- ja työttömyyskuvauksena alkava teos kääntyy rikos- ja vankilaelokuvaksi, kun Kasurinen joutuu selkkaukseen asematunnelissa ja hänet passitetaan Helsingin lääninvankilaan. Miehestä tulee kasvottoman oikeusjärjestelmän uhri, syyttömänä tuomittu.
Kasurisen on aika ottaa kohtalo omiin käsiinsä. Apu löytyy sellitoverista, viiksekkäästä Mikkosesta, jota esittää Kaurismäen luottonäyttelijä, edesmennyt suuren luonteen näyttelijä Matti Pellonpää. Mikkosen tragikoominen hahmo kiteytyy repliikkiin: ”Haudatkaa sydämeni kaatopaikalle.” Osa Kaurismäen elokuvien viehätystä on juuri henkilöhahmojen omintakeinen kirjakielisyys ja repliikkien lakonisuus. Elokuvakriitikko Roger Ebertin mukaan kaurismäkeläiset hahmot eivät hymyile paljoa, he nyökkäilevät usein surullisesti, polttavat paljon tupakkaa ja tuntuvat aina odottavan pahinta.
Kaurismäen elokuvien henkilöhahmot ovat usein myös pakosalla, kuten Kasurinen, joka pyrkii pakenemaan työttömän arkea pohjoisesta etelään, sitten vankilasta ja lopulta maasta. Ajatus lähtemisestä kiteytyy ohjaajan elokuville tyypillisessä satamamiljöössä, välitilassa, joka erottaa todellisuuden ja ”kaihon kultamaan”. Arielin loppukohtauksessa soi kappale ”Sateenkaaren tuolla puolen” Olavi Virran tulkitsemana.
Rakkaus tuo toisinaan toivoa. Arielissa Kasurisen ja yksinhuoltaja Irmelin (Susanna Haavisto) romanssi alkaa kuten ne usein alkavat: pysäköinninvalvojana työskentelevä nainen on kiinnittämässä sakkolappua miehen Cadillaciin. Irmelin poika Riku (Eetu Hilkamo) tarkkailee aikuisia sarjakuvalehtiensä takaa, mutta nousee sivustaseuraajasta avainasemaan, kun hän huomaa pihalle kaartavan poliisiauton ja ilmoittaa: ”Kytät tulee, faija.”

Ariel on toinen osa Kaurismäen niin kutsuttua työläistrilogiaa, johon ohjaaja tallensi katoavaa työväenluokan kulttuuria. Kaurismäki on itse nimittänyt elokuvia luuseritrilogiaksi: ”Ne [henkilöhahmot] ovat häviäjiä, eli suomalaisia.” Trilogian aloitti Varjoja paratiisissa (1986) ja päätti Tulitikkutehtaan tyttö (1989).  Peter von Baghin sanoin Kaurismäen kuvaaman ”marginaali-Suomen, osattomien ja menettäjien maailmassa — on ihmeellistä taikaa ja autenttista inhimillistä tuskaa, syvää myötätuntoa ja huumoria ja fantastista tyylitajua”.
Saatesanoissaan Kaurismäki omisti Arielin suomalaisen todellisuuden muistolle ja tiivisti, että elokuva kertoo totuuden elämästä tyypillisessä länsimaisessa ”kaikki myytävänä” -yhteiskunnassa. Ohjaajan mukaan Ariel on ”yhtä tumma ja kaunis kuin syyskuinen ilta”.
TII STARCK

Lue lisää Kommentoi
    Samuel • 4.11.2014 16:22

    Ariel oli erittäin hyvin suomalaista lamakulttuuria kuvaava elokuva. Se oli todellinen ja karu kuvaus. Näyttely olisi kuitenkin voinut olla hieman parempaa.

    Anna • 13.12.2014 23:32

    En saanut juonesta kunnolla kiinni ja näyttelijöiden taso oli kehno. Kuvasi kuitenkin hyvin tuon ajan olotilaa Suomessa.

Kirjoita viesti