Ampukaa pianistia

Tirerz sur le pianiste, ,

 
4

Ampukaa pianistia viittaa jo iskuvoimaisella nimellään rikoskirjallisuuden ja -elokuvan ytimekkääseen perinteeseen. Truffaut luo rentoutuneen omapäisen ja auktoriteetteja kumartelemattoman keitoksen, joka sekoittaa elokuvien eri tyylilajeja psykologisesta draamasta romanttiseen lirkutteluun, toimintakomediasta gangsterikuvaukseen.

1960-luvun kynnyksellä elettiin vahvaa murrosvaihetta elokuvan historiassa. 1950-luku tuli jäämään klassisen elokuvakerronnan viimeiseksi kiistatta suureksi vuosikymmeneksi.

Monet lajityypit joutuivat kulttuurisessa myllerryksessä uudelleenarvioinnin kohteeksi. Yksi sodanjälkeisen ajan ominaisimmista lajityypeistä oli ollut film noir, musta elokuva, joka oli kehittynyt perinteisestä gangsterielokuvasta. Sen maailma alkoi olla käsitelty samalla tavalla kuin oli maailmansodasta palanneiden miesten, jotka olivat jo kasvattaneet uuden sukupolven. Usein onkin todettu, että Alfred Hitchcockin Psyko (1960) kehitti film noirin kauhuksi, lajityypiksi, joka alkoi saada entistä suurempaa jalansijaa 1960-luvun mittaan.

Samana vuonna Psykon kanssa valmistui Ampukaa pianistia, François Truffaut’n toinen pitkä ohjaus. Truffaut oli Jean-Luc Godardin ohella toinen tähtiohjaaja Ranskan uudessa aallossa. Molemmat olivat tehneet pitkän esikoisensa vuonna 1959.

Ampukaa pianistia viittaa jo iskuvoimaisella nimellään rikoskirjallisuuden ja -elokuvan ytimekkääseen perinteeseen. Elokuva pohjautuu yhdysvaltalaisen noir-kirjailijan David Goodisin teokseen Down There (1956).

Erityisesti Truffaut’n elokuva on avoin rakkaudentunnustus ja kunniavelanmaksu film noirille, jonka vaikutuksen näki jo hänen esikoisessaan 400 kepposta (1959). Mikään jäljitelmä se ei kuitenkaan ole.

Truffaut luo rentoutuneen omapäisen ja auktoriteetteja kumartelemattoman keitoksen, joka sekoittaa elokuvien eri tyylilajeja psykologisesta draamasta romanttiseen lirkutteluun, toimintakomediasta gangsterikuvaukseen. Kerronnan vauhti ja sisäinen tasoittelu on hengästyttävää.

Mallia lienee antanut myös moderni kirjallisuus, eritoten Albert Camus’n eksistentialismiksi usein tulkittu absurdismi. Päähenkilö Charlie Kohler alias Edouars Saroyan (Charles Aznavour) on varsin camus’lainen, tosin hieman ehkä lähestyttävämpi hahmo. Vaimonsa itsemurhan jälkeen hän on paennut menneisyyttään, vetäytynyt perhetaustastaan, vaihtanut identiteettiään ja jättänyt uransa klassisena pianistina. Ilman pienintäkään menestyksen ja huomion kaipuuta hän keskittyy nyt vain siihen, minkä parhaiten osaa: soittamiseen. Miljöö on vaihtunut hienojen konserttisalien estradeilta katujen väkeä kuhisevan kahvilabaarin huomaamattomaan nurkkaan.

Pianisti on ujo ja kiltti mies, mutta luonteenlaatu ei täysin selitä, miksi hän viettää eristäytynyttä ja hillittyä elämää. Hänellä tuntuu olevan jokin syvempi tietoisuus siitä, mihin suuntiin tilanteet, joihin hän ajautuu, väistämättä kehittyvät. Hän on sitoutunut vain soittamiseensa. Ristiriita muodostuu, kun eloisa tarjoilija Lena (Marie Dubois) ihastuu häneen ja alamaailmaan ajautuneet velipojat ilmestyvät pyytämään hänen apuaan.

Charles Aznavour on poikkeuksellisen karismaattinen täysosuma pianistin rooliin. Hänellä oli jo jonkin verran näyttelijätaustaa takanaan, mutta muusikon nappaaminen päärooliin oli tyypillistä nimenomaan uuden aallon filosofialle, joka ei aina välittänyt oikeaoppisesta ammattimaisuudesta. Juuri Aznavour nostaa velmusti väistelevällä olemuksellaan elokuvan tietynlaisesta kepeydestä syvemmälle, sivusilmin suoraan meihin katsovalle tasolle.

Ampukaa pianistia on yksi ranskalaisen uuden aallon riemastuttavimpia varhaissaavutuksia. Sillä on paljon yhteistä Godardin legendaarisen esikoisen Viimeiseen hengenvetoon (1959) kanssa, mutta Truffaut’n elokuva on jännittävästi pystynyt säilömään irrallisen kulttimaineensa jopa uuden aallon viitekehyksessä. Truffaut’n leikillinen tyyli on teoksessa onnistuneimmillaan, mutta se ei kätke syvän surullista näkemystä keskeisten elämänvalintojen pohjimmiltaan vähistä vaihtoehdoista. Voikin miettiä, onko vastaavaan elämän ja kuoleman tasapainoon koskaan ennen tai jälkeen ylletty rikoselokuvan historiassa. Elokuvan kaksijakoisuuden charmi perustuu tietenkin myös musiikkiin: kyse on kohtalon tunteesta, joka sekoittuu vakavammasta viihteellisemmäksi käyneen soiton säveleen ja sanomaan. Pianisti ei voi palata menneeseen, muttei myöskään paeta sitä.

Jukka Kangasjärvi

Lue lisää Kommentoi
    Iris • 11.11.2012 18:08

    Elokuvan idea oli mielestäni hyvä, ja se sai nauramaan muutamissa kohdissa. Loppui vähän hämmentävästi.

    Eljas • 19.11.2012 22:06

    Elokuva tarvitsi vain humoristisen asenteen! Loistavat yksinpuhelut, ranskan kieli ja ns tökeröt kohtaukset saivat tästä aikaan hyvän leffan. (komedian?) Loppui tosiaan vähän hämmentävästi…..

    Tommi • 4.12.2012 18:46

    Kurssin toinen ranskalainen elokuva, josta en oikein pitänyt. En vain oiken päässyt juonesta perille, enkä välittänyt hahmoista tuon taivaallista. Melko huono.

    Silja • 12.12.2012 20:10

    Tämä oli mielestäni yksi parhaimmista elokuvista kurssilla. Pidän ranskalaisten elokuvien musiikeista, aivan kuten tämänkin elokuvat kappaleet tarttuivat ja saivat hymyn huulille. Elokuvasta löytyi todella monenlaista tyyliä eikä mitään jäänyt puuttumaan. Paitsi selkeä loppu.

Kirjoita viesti