400 kepposta

Les Quatre cents coups, ,

 
1

Maailma on mustavalkoinen mutta täynnä sävyjä. Doinel hakee omaa paikkaansa maailmassa vailla realistisia mahdollisuuksia saavuttaa sitä. Kuvatessaan päähenkilön joutumista nuorisorikollisten rangaistuslaitokseen ohjaaja Truffaut paljastaa aikuisten maailmaan kuuluvan jäykän hierarkkisuuden, jossa lapset ovat aina pyramidin alimmalla tasolla.

Maailma on mustavalkoinen mutta täynnä sävyjä, kun kamera kulkee vauhdilla pitkin Pariisin katuja. Se katsoo kaupunkia alaviistosta kuin uteliaan lapsen silmin ja pysähtyy paikkaan, jossa vietämme kaikki osan elämäämme: koululuokkaan. Siellä 12-vuotiasta Antoine Doinelia (Jean-Pierre Léaud) rangaistaan siitä, että hän on käyttäytynyt kuten kuka tahansa ikäisensä poika, tehnyt jotain, mitä viralliset auktoriteetit eivät suvaitse. Koulussa kyseenalaistaminen on kiellettyä: pitää istua kiltisti pulpetin takana ja ottaa asiat annettuina eli sellaisina kuin aikuiset ne esittävät.
Koulupäivän päätyttyä Doinel saa maistaa hetken huumaavaa vapautta parhaan ystävänsä Renén (Patrick Auffay) kanssa, kun he kulkevat suurkaupungin sopukoissa ilman valvovaa silmää. Pariisi on ajoittain autio, kuin poikien yksityinen leikkikenttä, ja täyttyy taas toisinaan ihmisvilinästä, johon on helppo kadota. Etenkin elokuvateatterissa on helppo unohtaa, että on liian nuori ollakseen todella vapaa, sillä valkokankaalla kaikki on mahdollista.
400 kepposta on nuorena ja vihaisena elokuvakriitikkona 1950-luvulla tunnetuksi tulleen ranskalaisohjaaja François Truffaut’n ensimmäinen pitkä elokuva. Se palkittiin Cannesissa parhaasta ohjauksesta vuonna 1959, vaikka Truffaut oli edellisenä vuonna saanut porttikiellon elokuvajuhlille kirjoittamiensa elokuvakritiikkien takia. Truffaut on itse painottanut, ettei elokuva ole omaelämäkerta. Hänen mukaansa 400 kepposen esikuvana on toiminut muun muassa ohjaaja Jean Vigon anarkistinen kasvu- ja kapinakuvaus Nolla käytöksessä (1933), jossa lasten täysjärkistä maailmaa vastaan asettuu aikuisten mieletön elämäntapa.
Aikuisten käytös näyttäytyy absurdina myös 400 kepposessa. Päähenkilöä odottavat kotona alituiseen riitelevät ja impulsiiviset vanhemmat, joihin ei voi luottaa. Kun perhe kokoontuu ruokapöydän ääreen, tunnelma on pahaenteinen. Doinel saa kuulla kunniansa muun muassa silloin, kun hänen kirjailija Honoré de Balzacille pystyttämänsä alttari syttyy tuleen, vaikka kyseessä on vahinko. Pojan intohimo, oli se sitten Balzacia tai näyttelijätär Harriet Anderssonia kohtaan, pyritään tukahduttamaan. Doinel ei näe muuta vaihtoehtoa kuin karata kotoa.
Käänteentekevä rike tapahtuu, kun Doinel ja René varastavat kirjoituskoneen. Aikuisen miehen hattuun sonnustautunut Doinel jää kiinni rysän päältä ja joutuu kuulusteluihin poliisiasemalle, vieläpä isänsä ilmiantamana. Jo kotona arkipäiväiseksi muodostunut fyysinen kuritus jatkuu. Kaltereiden taakse lukittu päähenkilö on kuin nuorempi versio James Deanista elokuvassa Nuori kapinallinen (1955). Kun poliisiauto ajaa pois Pariisista kohti kasvatuslaitosta, poika katsoo kaihoisasti kimmeltävää kaupunkia, joka ennen tarjosi hänelle ohikiitäviä vapauden hetkiä. Elokuvahistorioitsija Peter von Baghin sanoin ”pieni pariisilainen muuttuu elämän muukalaiseksi”.
400 kepposta on yksi niin kutsutun Ranskan uuden aallon tunnetuimmista elokuvista, oikeastaan sen alkusysäys, joka mullisti maan elokuvateollisuuden ja laajemmin ottaen elokuvataiteen. Se synnytti ohjaajan omaa visiota korostaneen ajatuksen auteurista. Uuden aallon keskeinen elokuvaohjaaja Jean-Luc Godard syytti vanhemman polven elokuvantekijöitä siitä, että nämä eivät kuvaa asioita sellaisina kuin ne ovat, ja luonnehti 400 kepposta tyhjentävästi: ”Tässä elokuvassa on henkilökohtainen nimikirjoituksensa: Vilpittömyys, Nopea Vauhti, Taide, Uutuus, Kinematografia, Alkuperäisyys, Malttamattomuus, Vakavuus, Tragedia, Kuningas Ubu, Fantasia, Raivokkuus, Ystävyys, Universaalisuus, Hellyys.”
Ranskan uuden aallon ominaispiirteisiin lukeutuu myös yhteiskunnallisten rakenteiden paljastaminen. Kuvatessaan päähenkilön joutumista nuorisorikollisten rangaistuslaitokseen Truffaut paljastaa myös aikuisten maailmaan kuuluvan jäykän hierarkkisuuden, jossa lapset ovat aina pyramidin alimmalla tasolla. Pidätysputkan täyttyessä joutuu nimenomaan Doinel siirtymään koppiin, jossa ei mahdu edes makaamaan. Myös Godardin elokuvassa Laittomat (1964) kommentoidaan aikuisten käyttäytymisnormeja kuvaamalla pikkurikollisten joukkoa, jonka pyrkimyksenä ei tunnu lopulta olevan täydellinen rikos vaan sekä kirjoitettujen että kirjoittamattomien sääntöjen mahdollisimman täydellinen rikkominen. Siitä on kyse myös uuden aallon visuaalisessa tyylissä.
Truffaut’n mukaan lapsi on moraalisesti kuin susi, yhteiskunnan ulkopuolella. Doinel hakee omaa paikkaansa maailmassa vailla realistisia mahdollisuuksia saavuttaa sitä. Truffaut on todennut, ettei hän halunnut tarkastella varhaisnuoruutta tavanomaisesti lempeän nostalgian hunnun lävitse vaan ihmiselämän huonona hetkenä, joka on elettävä läpi: ”Varhaisesta nuoruudesta ei jää kaunista muistoa muille kuin sellaisille aikuisille, joiden muisti on huono.” Truffaut jatkoi Doinelin henkilöhahmon ja häntä esittävän Léaudin kanssa vielä useassa elokuvassaan.

Tii Starck

Lue lisää Kommentoi
    Masa • 11.11.2014 19:36

    Elokuva oli todella tylsä ja pitkästyttävä. 0/5

Kirjoita viesti