Mitä suomalaiset elokuvat kertovat meistä?

Ajankohtaista, IhmeVideot

Elokuva on kuin kuultopaperi aikakautta vasten: mitä ikinä kuvataankin, elokuvasta kuultaa läpi myös jotakin muuta. Katse havahtuu tunnistamaan asioita, jotka entisaikojen Suomessa olivat toisin.

Näemme tuttuja, mutta jo toiseksi muuttuneita kaupunkeja, kokonaisia kaupunginosia, joita ei enää ole tai joiden tunnelma ei ole sama. Tutustumme henkilöihin, joiden huumori, eleet, tavat ja käyttäytymismallit ovat erilaisia kuin meidän. Kohtaamme lähes kokonaan kadonneita ihmistyyppejä, jotka kouliintuivat sellaisissa ammateissa, joita Suomessa ei enää harjoiteta.

Aki Kaurismäki: Kauas pilvet karkaavat (1996)

Me suomalaiset olemme muuttuneet. Nykyajan kielenkäytössä ”suomalaisuus” kuulostaa usein mainoslauseelta, sillä käytännössä me emme juurikaan eroa siitä lössistä, jota kohtaamme kaikissa muissakin länsimaisissa kulutusyhteiskunnissa.

Mitä siis on suomalainen identiteetti ja miten elokuvat auttavat sen ymmärtämisessä? Jotta vastaus olisi täsmällinen, vilkaistaanpa mitä identiteetti merkitsi ennen ja mitä se merkitsee nyt.

”Tunne itsesi

Sana identiteetti juontaa latinan kielen sanasta idem joka tarkoittaa ”samaa”. Vielä keskiajalla identiteetti merkitsi ykseyttä sen kanssa mikä maailmankaikkeudessa on ikuista. Silloin ajateltiin, että ihmisen identiteetti koostuu siitä mikä hänessä on pysyvää. Suomalainen identiteetti olisi siis jotakin, mikä yhdistäisi meitä aikojen ja tapojen muuttumisesta huolimatta. Jotta voimme ymmärtää, mikä meissä on suomalaisinta, on tutustuttava siihen, millaisia suomalaiset olivat ennen meitä.

Ajatus muuttumattomasta identiteetistä oli luonteva vielä sotia edeltäneen ajan Suomessa, missä massateollisuutta oli niukalti ja elinkeinot perustuivat suurelta osin alkutuotantoon: maa- ja metsätalouteen sekä kalastukseen. Elettiin esivanhemmilta perityssä maailmassa, jonka oletettiin säilyvän jokseenkin samankaltaisena jälkipolville.

Mitä sinun isoisovanhempasi tekivät työkseen? Oma isoisäni rakensi itse talonsa, veneensä ja työkalunsa, viljeli vihannekset kotitarpeiksi ja tienasi satamassa ahtaajana. Suomi-filmien kuvaamassa maassa suuri osa kansasta uurasti työväkeä vaativassa ruumiillisessa maatyössä. Tämä takasi konkreettisen yhteyden sekä maahan että paikallisyhteisöön. Nykyajan Suomessa työt teetetään yhä useammin ulkomaisella halpatyövoimalla. Valtiomme on korviaan myöten veloissa, kun suomalaisten rahat virtaavat hanakammin ulkomaisiin kuin kotimaisiin kohteisiin. Kansallinen kulttuuri jää jalkoihin, kun suuri osa suomalaisista viettää vapaa-aikansa ulkomaisen massakulttuurin talutusnuorassa.

Identiteetti-käsityksen muuttuminen heijastaa suoraan maailmankuvamme muutosta. Nykyisessä kielenkäytössä sanat identiteetti ja rooli ovat sekoittuneet toisiinsa. Nykysuomalainen katsoo olevansa vapaa luomaan ”identiteettinsä” itse. Suomalainen nuori valitsee identiteettinsä kannattimeksi mieluummin jonkin New Yorkin laidoilla syntyneistä alakulttuureista kuin oman maansa hengentuotteet. Me vaihdamme ”identiteettejämme” kuin kameleontit väriään. Viilaamme facebook-profiilejamme, muokkaamme statustamme omien ihanteittemme mukaan, mutta muutummeko pohjimmiltamme lainkaan? Vaihtuvien rooliensa kätkössä ihminen on yhä oman kaltaisuutensa vanki eikä koskaan itseään parempi. Aiemmin identiteetillä tarkoitettiin ihmisen omista käsityksistä riippumatonta totuutta hänestä itsestään.

Antiikin filosofi Sokrates kiteytti elämän tarkoituksen kahdella sanalla: ”Tunne itsesi.” Paradoksi on siinä, että ihminen ei koskaan pääse täysin selville omasta luonteestaan. Olemme liian lähellä nähdäksemme tarkasti. Omin luonteemme jää arvoitukseksi. Sen selvittämiseksi tarvitsemme laajempia näkökulmia. Elokuva on yksi tällainen peili, tarkkailupiste, josta voimme selvittää jotakin siitä, keitä me suomalaiset olemme ja millaisten vaiheiden kautta Suomi ja suomalaiset ovat taantuneet ja kehittyneet sellaisiksi kuin olemme nyt.

Suomifilmi kuvastimena

Historiallisena dokumenttina elokuva on salakavala, koska se välittää meille yksittäisiä näkyjä, ei yleispäteviä totuuksia. Juuri siksi se onkin niin kiehtova – kuin yllättävistä kulmista vääristävä kuvastin.

Nostalgia, eli menneiden aikojen kaiho, on useiden suomalaisten elokuvien sävellaji. Mennyt maailma ei kuitenkaan ollut ihanteellinen. Näemme toisenlaisen yhteiskunnan, jossa luokkaerot rikkaiden sukujen, työväen ja köyhälistön kesken ovat jyrkät ja rajatut. Tarkka silmä erottaa, miten nämä samat piirteet ilmenevät omana aikanamme.

Kaikesta outoudesta huolimatta näiden elokuvien merkillisimmissäkin hahmoissa on jotakin kotoista. He kuuluvat yhteiseen taustaamme. Tarkemmin katsoen näyttää siltä, että suomalainen identiteetti on aina ollut kylähulluuden kruunaama.

Kohtaamme välähdyksiä isoisovanhempiemme nuoruusaikojen Suomesta ikään kuin lukisimme heidän valveunipäiväkirjoistaan poimittuja hajasivuja. Miten eri sanoin oman aikamme nuoret ilmaisevat T. J. Särkän Kuu on vaarallinen (1962) -elokuvan rohkeimman kohtauksen vuorosanoja ”Sallin sinun kernaasti suudella minua juuri nyt”? Sen kertovat ne elokuvat, jotka aikamme nuoret tekevät itse. Vanhojen kotimaisten elokuvien tarjoamat näyt yhteiseen historiaamme ovat paljon muutakin kuin opettavaisia. Toisin kuin nykysuomalaisten itsestään laatimat nettiprofiilit, vanhat elokuvat eivät ole lainanneet tyylikeinojaan mainoksista. Siksi ne paljastavat enemmän meistä kansakuntana kuin kenties tahtoisimme tunnustaa.

Sampsa Laurinen
Kirjoittaja on suomentaja ja elokuvaesseisti.

 

Kirjoita viesti